Vertaismentoreina toimineiden väitöskirjatutkijoiden käsityksiä ja kokemuksia

Tuuli Ahonen, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
tuuliaho@uef.fi

Iira Tiitta, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
iira.tiitta@uef.fi

Sirpa M. Manninen, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
sirpa.manninen@uef.fi

Pirjo Kurki, yliopisto-opettaja, väitöskirjatutkija, Itä-Suomen yliopisto
pirjo.kurki@uef.fi

Itä-Suomen yliopistossa aloitettiin vartaismentoroinnin pilottikokeilu väitöskirjatutkijoiden hyvinvoinnin tukemiseksi keväällä 2022. Erityisesti koronan jälkimainingeissa esille on noussut tarve tukea väitöskirjatutkijoiden yhteenkuuluvuutta ja hyvinvointia. Koulutettujen vertaismentoreiden käsityksiä ja kokemuksia ryhmien ohjauksesta ja koulutuksesta selvitettiin kyselyllä puolen vuoden vertaismentoroinnin päätteeksi. Vastauksista selvisi, millaisia mahdollisuuksia ja haasteita vertaismentorointi tarjoaa.

Taustat 

Pilottikokeilun taustalla oli halu tukea sekä vahvistaa aloittelevien tutkijoiden hyvinvointia ja tiedeyhteisöön kuulumisen tunnetta. Vuonna 2019 Itä-Suomen yliopiston väitöskirjatutkijoille tehdyssä kyselyssä ilmeni, että 21 prosenttia vastaajista ei voinut hyvin. Väitöstutkimukseen liittyvien syiden (rahoitus, työsopimusten pätkittäisyys, ohjauksen määrä sekä laatu- ja aikapaineet) lisäksi esille nousivat yleisesti muun muassa yksinäisyyden tunne sekä perheen ja työn yhteensovittamisen paineet. Puolet väitöskirjatutkijoista koki kuuluvansa tiedeyhteisöön löyhästi tai ei ollenkaan.

Väitöskirjatutkijoiden huonovointisuus ja mielenterveysongelmat ovat olleet puheenaiheena ja tutkimuksen kohteena 2010-luvun puolivälin jälkeen niin Suomessa kuin ulkomailla. Tutkimuksista on käynyt ilmi, että heillä on muuta korkeasti koulutettua väestöä suurempi mielenterveysongelmien riski (Hazell ym., 2021; Levecque, Anseel, De Beuckelaer, Van der Heyden & Gisle, 2017). Laajan kansainvälisen tutkimuksen (n = 6 300) mukaan jopa 36 prosenttia väitöskirjatutkijoista oli väitöstutkimuksensa aikana hakenut apua mielenterveysongelmiin (Woolston, 2019). Mielenterveyden horjuminen muodostaa suurimman riskin tohtoriopintojen keskeyttämiselle (González-Betancor & Dorta-González, 2020; Nagy ym., 2019). Useiden tutkimuksien mukaan väitöskirjatutkijoista suuri osa jättää opintonsa kesken, eri tutkimusaloilla ja maissa jopa 30‒50 prosenttia (Pyhältö, Toom, Stubb & Lonka, 2012).

Vertaismentorointi valikoitui keinoksi pilottikokeiluun opetus- ja kulttuuriministeriön vuosina 2010–2017 rahoittaman Verme²-hankeen hyvien kokemusten pohjalta (Pennanen, Markkanen & Heikkinen, 2019). Hankkeessa vertaismentorointia testasivat opettajaopintojen loppuvaiheessa olevat opiskelijat, oppilaitosten lähijohtajat, vapaan sivistystyön opettajat, monikulttuurisen kasvatuksen asiantuntijat, korkeakouluopettajat sekä varhaiskasvatuksen, perusopetuksen ja nuorisotyön työntekijät. Vertaismentoroinnin havaittiin lisäävän työhyvinvointia ja tukevan ammatillista osaamista. Siitä on saatu myös hyviä kokemuksia opiskelijoiden mielenterveysjärjestö Nyyti ry:n koordinoimassa Myötätuntoa korkeakouluihin -hankkeessa (Forssell & Heinonen, 2021).

Maailmalla vertaismentorointia on käytetty menestyksekkäästi korkeakouluissa hyvinvoinnin ja integroitumisen tukemiseen (Akinla, Hagan & Atiomo, 2018; Oddone Paolucci ym., 2021). Osallisuuden kokemus lisää tyytyväisyyttä ja vähentää keskeyttämisen riskiä (van Rooij, Fokkens-Bruinsma & Jansen, 2021). Lisäksi sosiaalinen tuki edistää hyvinvointia (Charles, Karnaze & Leslie, 2022). Sitoutuminen akateemiseen yhteisöön esimerkiksi vertaismentoroinnin avulla voi myös ehkäistä opintojen keskeyttämistä (Pyhältö ym., 2012). 

Vertaismentorointikoulutus ja ryhmien aloittaminen 

Väitöskirjatutkijoille suunnattu vertaismentorointikoulutus järjestettiin Itä-Suomen yliopiston tohtorikoulun organisoimana syksyllä 2021, ja sen toteutti Kasvunpaikka Oy. Koulutus koostui neljästä koulutuspäivästä sekä niiden välissä tehtävistä itsenäisistä tehtävistä. Koulutukseen osallistui viisi vertaismentoria eri tiedekunnista ja erilaisista lähtökohdista. Osa teki väitöskirjaansa kokopäiväisesti apurahalla tai nuorempana tutkijana, ja osa rahoitti opintonsa yliopiston ulkopuolisilla töillä. Koulutettujen mentoreiden lisäksi yksi jo aiemmin mentorina toiminut ilmoittautui mukaan vetämään ryhmää. Vertaismentorointiryhmät aloittivat toimintansa loppuvuodesta 2021, ja toiminta jatkui kevätlukukauden 2022 ajan. Heille annettiin vapaat kädet omassa ryhmässään, jolloin kolme ryhmää toimi verkossa ja kolme järjesti lähitapaamisia. Ryhmistä kolme oli englanninkielisiä. Ryhmiin kuului keskimäärin viisi, mutta enintään kymmenen jäsentä. Suurin osa ryhmistä tapasi kerran kuussa tai harvemmin, ja osa niistä jatkoi tai aloitti toiminnan uudelleen syksyllä 2022. 

Aineiston keruu ja analysointi 

Aineisto kerättiin lyhyellä kyselyllä vertaismentoreina toimineilta tohtoriopiskelijoilta. Vastaukset tallennettiin yhteiseen muokattavaan tiedostoon. Kysely koostui seuraavista avoimista kysymyksistä: 

1. Miksi päätit osallistua vertaismentorointiin?

2. Mitä olet toiminnasta saanut? 

3. Mitä yllätyksiä on tullut vastaan? 

4. Miten olet kokenut kaksoisroolisi mentorina ja vertaisena? 

5. Mihin vertaismentorointia mielestäsi tarvitaan? 

Vastausten sisällönanalyysi lähti liikkeelle vastausten luvusta ja niiden pelkistämisestä tiiviiseen muotoon (ks. esim. Tuomi & Sarajärvi, 2018). Tämän jälkeen vastaukset luokiteltiin neljään yläluokkaan: aktiivisiin toimijoihin, tarvitsijoihin, auttajiin ja ristiriitoihin. Jokainen yläluokka sisältää kahdesta viiteen alaluokkaa, jotka ovat nähtävillä taulukossa 1. Kaikki luokat käsiteltiin temaattisella sisällönanalyysillä. 

Taulukko 1. Vertaismentoreiden kyselytutkimuksen vastausten ala- ja yläluokat 

Kokemukset vertaismentoroinnista 

Aktiivinen toimija

Päällimmäisenä syynä hakeutua vertaismentorikoulutukseen oli monella halu haastaa itseänsä ja siten kehittää omaa osaamistaan muun muassa ryhmänohjauksessa. Myös into yhdessä tekemiseen ja puuttuva yhteenkuuluvuuden tunne akateemisessa maailmassa toivat väitöskirjatutkijat yhteen. He kokivat, että vertaismentorointikokeilun kaltaisella toiminnalla he voisivat antaa ja saada tukea ja tietoa sekä uusia näkökulmia keskusteluista ja reflektiosta. Vertaismentorit käynnistivät ryhmätoiminnan ja toimivat sen mahdollistajina ja fasilitoijina. Tämän seurauksena vertaismentoreiden toimijuus näyttäytyi aktiivisena ja mahdollisti omien taitojen kehittymisen sekä vertaisten tukemisen. 

Koulutetut ja omia ryhmiä vetäneet vertaismentorit toimivat kaksoisroolissa. Toisaalta he olivat mentoreita, toisaalta samalla viivalla osallistujien kanssa. Vertaismentoreiden kokemukset kaksoisroolista vaihtelivat. Osa koki roolien erottelun toisinaan hankalaksi, ja esimerkiksi omien mielipiteiden kertominen mietitytti. Osalle roolien välillä liikkuminen oli luontevampaa, ja he vaihtoivat roolia tilanteen niin vaatiessa. Pääpaino oli kuitenkin vertaisuudessa, ja mentorointi sekä fasilitointi olivat pienemmässä roolissa. Vertaismentoreiden ainoa ero osallistujiin olikin mentoreiden läpikäymä koulutus. Tasapainoilu roolien välillä kehittyi ryhmätoiminnan aikana ja antoi tilaa aidolle myötätuntoiselle kumppanuudelle ryhmäläisten ja mentoreiden välillä.

Tarvitsija

Vertaismentorit kuvailivat vastauksissaan tuen ja avun tarvetta tohtoriopintojen aikana. Suurin osa oli tuntenut olonsa yksinäiseksi sekä kokenut, ettei sopivia tukiverkostoja löydy tohtoriopinnoissa esiintyvien pulmien selvittämiseen. Halu auttaa kumpusikin usein omista tuen tarpeen kokemuksista. Vertaismentorit uskoivat vahvistavansa omaa osaamistaan ja jaksamistaan auttamalla muita ja saamalla itse apua. 

Vastausten mukaan koulutus sekä vertaismentorointitoiminta antoivat paljon hyödyllisiä työkaluja ja kokemuksia. Vertaismentoreiden ryhmänohjaus-, kieli- ja vuorovaikutustaidot raportoidusti kehittyivät hankkeen aikana. Toiminnan parhaaksi anniksi nostettiin erilaisten ihmisten kohtaaminen sekä verkostoituminen. Myös tunnetyötä pidettiin keskeisenä. Ryhmissä käsiteltiin muun muassa epävarmuuden ja riittämättömyyden tunteita ja niistä selviämistä. Vertaismentorit saivatkin ryhmistä tukea ja turvaa sekä voimaantumisen kokemuksia.

Auttaja

Vaikka vertaismentorit itsekin kokivat kaipaavansa rinnallakulkijoita, he olivat myös itse valmiita antamaan omastaan muille kouluttautuessaan vertaismentoreiksi. Moni kuvailikin kokeneensa onnistumisen ja täyttymyksen tunteita saadessaan auttaa muita. Osalle auttaminen tuntui luonteenomaiselta, ja halu toimia ryhmässä antoi pontta ryhmätoiminnan käynnistämiseen. Osa halusi auttaa vertaisiaan tarjoamalla heille kokemusperustaisia tietoja ja taitoja, jotka eivät välttämättä välity muissa yhteyksissä.

Väitöskirjatutkijat tekevät usein tutkimustaan yksin, mikä voi lisätä yksinäisyyden kokemusta. Sosiaalisten kontaktien ja vertaisten kanssa keskustelemisen tarve olivat keskeisiä syitä vertaismentoroinnin aloittamiselle. Mentorit nostivat esille vuorovaikutuksen ja ajatusten jakamisen tarpeen samassa tilanteessa olevien kanssa sekä osallisuuden ja yhteenkuuluvuuden tunteen kaipuun. Nämä ovat keskeisiä ryhmätoiminnan ja -dynamiikan rakentumisen osia, joista yksinään tutkimustaan tekevät tutkijat eivät välttämättä pääse hyötymään. 

Ristiriidat

Vaikka vertaismentorit kouluttautuivat tehtäväänsä, ilmeni käytännön toiminnassa myös yllätyksiä ja ristiriitoja. Vertaisryhmien tapaamisaikojen ja -paikkojen fasilitointi oli toisinaan hankalaa esimerkiksi aikataulujen sopimattomuuden ja koronan tuomien etätapaamisvaatimusten takia. Osa mentoreista raportoi, että ryhmien omatoimisuus sekä toimiminen pienelläkin fasilitoinnilla yllättivät positiivisesti. Kun ryhmätoiminta lähti käyntiin sovitusti, ei vertaismentorin tarvinnut välttämättä osallistua tapaamisten kulun ohjaukseen paljoakaan. 

Vertaismentorit toivat kuitenkin esille myös sen, että ohjaus ja mentorointi veivät yllättävän paljon voimavaroja ja että ryhmien tapaamisten jälkeen heillä oli toisinaan tarve ”nollata” tai ”tyhjentää pää” läpikäydyistä asioista ja ajatuksista. Yllättävää oli myös se, kuinka vahvoja tunteita ja reaktioita tapaamisten aiheet toisinaan herättivät. Esille nousi myös osallistujien välisiä tarveristiriitoja, joiden vuoksi huomiota ja aikaa saattoi kulua huomattavasti yksittäisen ihmisen ongelmien pohtimiseen. Näissä tilanteissa mentorit pyrkivät kuitenkin käsittelemään aiheita myös yleisemmällä tasolla ja pitämään huolta siitä, että kukaan ryhmässä ei jäisi ulkopuoliseksi.

Lopuksi 

Ryhmien vetäjät koulutettiin käynnistämään vertaismentorointiryhmiä, joissa heidän rooliinsa kuului ryhmien tapaamisen mahdollistaminen ja keskustelun ohjaaminen yhdessä sovittujen aiheiden mukaisesti. Vertaismentorointiryhmien toiminta on pilottikokeilun kokemusten perusteella tarpeellista tohtoriopintojen aikana, koska ne mahdollistavat koulutusalasta riippumatta samankaltaisissa tilanteissa olevien ihmisten kohtaamisen. Väitöskirjatutkijat saavat ryhmissä tukea ja turvaa yksin puurtamisen vastapainoksi. Tämä on omiaan lisäämään yhteenkuuluvuuden tunnetta. 

Ryhmätoiminnassa vertaiset voivat kuulla, nähdä ja kohdata toisiaan. Lisäksi vertaismentorointiryhmissä tehtiin arvokasta tunnetyötä. Yhdessä käsiteltiin myös pettymyksiä ja muita negatiivisia tunteita, jotka ovat inhimillinen osa väitöskirjatyöskentelyä. Vastavuoroinen jakaminen ryhmässä lisää motivaatiota ja intoa jatkaa valitulla tiellä. Toisaalta intensiivisiin kohtaamisiin liittyvien moninaisten tunteiden esille nouseminen selittää osaltaan sitä, miksi vertaismentorointi voi tuntua raskaalta tai vaativalta, vaikka vertaismentorityö itsessään ei ole kovin raskasta tai aikaa vievää. Kuitenkin vertaismentorit eroavat ryhmiin osallistujista vain ohjaajien käymän koulutuksen perusteella.

Kokeilussa havaittiin, että vertaismentoreille muodostui useita erilaisia rooleja, kuten aktiivinen toimija, auttaja ja tarvitsija. Esille nousi erityisesti se, että myös mentorit itse tarvitsivat apua ja tukea yksinäisyyden lievittämiseen ja vertaistensa kohtaamiseen. Erilaisista taustoista tulevat ja eri tilanteissa olevat väitöskirjatutkijat lähtivät aktiivisina toimijoina tätä tarvetta tyydyttämään kouluttautumalla vertaismentoreiksi ja toimimalla mentoreina vertaistukiryhmissä. Heitä motivoi erityisesti halu auttaa sekä toimia vuorovaikutuksessa vertaistensa kanssa. 

Lähteet

Akinla, O., Hagan, P. & Atiomo, W. (2018). A systematic review of the literature describing the outcomes of near-peer mentoring programs for first year medical students. BMC Medical Education, 18, 98.
https://doi.org/10.1186/s12909-018-1195-1 

Charles, S. T., Karnaze, M. M. & Leslie, F. M. (2022). Positive factors related to graduate student mental health. Journal of American College Health, 70(6), 1858‒1866. https://doi.org/10.1080/07448481.2020.1841207 

Forssell, S. & Heinonen, L. (2021). ”Ei opettajia tai myötätuntoguruja” – Opiskelijoiden myötätuntomentorointi vertaisryhmissä. Yliopistopedagogiikka, 28(2). https://lehti.yliopistopedagogiikka.fi/2021/12/20/ei-opettajia-tai-myotatuntoguruja-opiskelijoiden-myotatuntomentorointi-vertaisryhmissa/ 

González-Betancor, S. M. & Dorta-González, P. (2020). Risk of interruption of doctoral studies and mental health in PhD students. Mathematics, 8(10), 1695. https://doi.org/10.3390/math8101695 

Hazell, C. M., Niven, J. E., Chapman, L., Roberts, P. E., Cartwright-Hatton, S., Valeix, S. & Berry, C. (2021). Nationwide assessment of the mental health of UK Doctoral Researchers. Humanities & Social Sciences Communications, 8, 305. https://doi.org/10.1057/s41599-021-00983-8 

Levecque, K., Anseel, F., De Beuckelaer, A., Van der Heyden, J. & Gisle, L. (2017). Work organization and mental health problems in PhD students. Research Policy, 46(4), 868–879. https://doi.org/10.1016/j.respol.2017.02.008 

Nagy, G. A., Fang, C. M., Hish, A. J., Kelly, L., Nicchitta, C. V., Dzirasa, K. & Rosenthal, M. Z. (2019). Burnout and mental health problems in biomedical doctoral students. CBE ‒ Life Sciences Education, 18(2), 27.
https://doi.org/10.1187/cbe.18-09-0198

Oddone Paolucci, E., Jacobsen, M., Nowell, L., Freeman, G., Lorenzetti, L., Clancy, T… & Lorenzetti, D. L. (2021). An exploration of graduate student peer mentorship, social connectedness and well-being across four disciplines of study. Studies in Graduate and Postdoctoral Education, 12(1), 73–88.
https://doi.org/10.1108/SGPE-07-2020-0041

Pennanen, M., Markkanen, I. & Heikkinen, H. L. T. (2019). VERME2 testaa: kokemuksia vertaisryhmämentoroinnin soveltamisesta. Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. http://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-7799-3 

Pyhältö, K., Toom, A., Stubb, J. & Lonka, K. (2012). Challenges of becoming a scholar: A study of doctoral students’ problems and well-being. ISRN Education, 2012, 934941. https://doi.org/10.5402/2012/934941 

van Rooij E., Fokkens-Bruinsma, M. & Jansen, E. (2021). Factors that influence PhD candidates’ success: The importance of PhD project characteristics. Studies in Continuing Education, 43(1), 48–67.
https://doi.org/10.1080/0158037X.2019.1652158 

Tuomi, J. & Sarajärvi, A. (2018). Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi. Uud. laitos. Helsinki: Tammi. 

Woolston, C. (2019). PhDs: The tortuous truth.Nature, 575(7782), 403–406. https://doi.org/10.1038/d41586-019-03459-7