Yliopistopedagogiikan kehittäminen yhä jatkuvan epävarmuuden tilassa – ja opetuksen uusi normaali

Laura Hirsto & Mari Murtonen

Yliopistoissa on siirrytty syksyn 2021 aikana hiljalleen takaisin lähiopetuksiin, ja monet yliopistot ovat linjanneet, että etenkin uusille ja varhaisen vaiheen opiskelijoille tulee tarjota mahdollisuuksia lähiopetukseen. Kysyttäessä opiskelijoilta, toivovatko he lähi- vai etäopetusta, vastauksia saadaan molempiin suuntiin: esimerkiksi kauempana asuvat toivovat etäopetusta, osa taas haluaisi lähiopetusta. Opintojen joustavuutta digitaalisuuden suhteen mietittiin ennen koko ryhmän tasolla, nyt kuvioon on astunut kysymys siitä, pitääkö jokaisen opiskelijan saada valita osallistumismuoto opetustilannekohtaisesti. Hybridiopetus, jossa osa opiskelijoista on läsnä ja toiset verkon päässä, asettaa puolestaan omia kysymyksiään yliopistopedagogiikalle.

1990-luvulla joustavuutta opintoihin tuotiin ilta-aikoina tarjotulla opetuksella. Näin mahdollistettiin elinikäinen oppiminen, eli työssäkäynnin ohella uuden opiskelu. Joustavuutta lisättiin myös erilaisilla suoritustavoilla, eli esimerkiksi ottamalla essee tentin vaihtoehdoksi. 2000-luvulla yliopistoissa ryhdyttiin tarjoamaan erilaisia verkkopohjaisia oppimisympäristöjä, joissa saattoi opiskella omaan tahtiin ajasta ja paikasta riippumatta. Koronaviruspandemian puhjettua repertuaariin lisättiin ajallisesti synkronoitu verkko-opetus, eli aiemmin lähimuotoisena toteutettu luennointi ja muu opetus toteutettiin verkossa. Nyt pandemian pitkittyessä paine lisätä joustavia, personoituja ratkaisuja sekä tukea opiskelijoiden – ja myös opettajien – hyvinvointia kasvaa.

Kansainvälisessä keskustelussa poikkeustilanteen vuoksi nopealla aikataululla etäopetukseksi muutettua lähiopetusta on ehdotettu kutsuttavan hätä-etäopetus-termillä (emergency remote teaching), jotta tehtäisiin selvemmäksi sen ero hyvin suunniteltuun verkko-opetukseen (esim. Hodges, Moore, Lockee, Trust & Bond, 2020; Selwyn ym., 2020). Koronan alkaessa opettajat olivat pakotettuja, usein kesken opintojakson, muuttamaan ja mukauttamaan opetustaan siten, että opiskelijat voisivat osallistua siihen etänä. Tällöin ei välttämättä ollut mahdollisuutta pohtia pedagogista suunnitelmaa enää kokonaisuutena, vaan lähiopetukseen laadittu pedagoginen suunnitelma vain yritettiin toteuttaa niin hyvin kuin mahdollista niillä digitaalisilla välineillä, joita jo oli käytössä tai jotka saatiin nopeasti käyttöön. Monille tulivat tässä kohtaa tutuiksi Zoom ja Teams.

Tässä yhteydessä harvan oli mahdollista suunnitella koko opintojakso uudelleen siitä näkökulmasta, minkälaisin teknologisin välinein olisi mielekkäintä tukea minkäkinlaista pedagogiikka erilaisten sisältöjen oppimisessa. Osittain tätä on varmasti myös tehty, ja toisilla opettajilla on ollut siihen enemmän valmiuksia kuin toisilla. Eri yliopistoista kantautuneiden viestien perusteella käänteistä opetusta jo aikaisemmin toteuttaneiden opettajien vaikuttaa olleen helpompi siirtyä pandemian pakottamaan etäopetuksen moodiin. Tämä vaikuttaisi uskottavalta, sillä jo käänteistä opetusta suunniteltaessa on mietittävä, miten sisältöjä kannattaa jäsentää, miltä osin ja missä kohtaa kannattaa hyödyntää esimerkiksi etukäteen tallennettuja lyhyitä videoita ja missä pedagogisen suunnitelman asioissa ja kohdissa on oleellista fasilitoida opiskelijoiden yhteistyötä ja yhdessä oppimista (ks. Sointu ym., 2021). Kun opintojakson rakenteessa on ollut jo etätoteutukseen sopivaa itsekseen tai ryhmässä opiskeltavaa materiaalia, niin kasvokkain toteutettujen ryhmätapaamisten toteuttaminen verkkoympäristössä esimerkiksi Teamsilla taikka Zoomilla ei ole ollut enää kovin iso muutos. Taitokomponentteja, joita tuon ryhmätyöskentelyn fasilitointiin verkkoympäristössä on tarvittu, ei sitten ehkä ole koettu kovin haastaviksi, kun muita etäopetusta tukevia elementtejä opetuksessa on jo ollut paljon.

Vuoden 2022 alussa ollaan taas epävarman tilanteen edessä. Väsymys koronaan ja jälleen uusiin rajoituksiin tai niiden uhkaan vaikuttaa yliopiston opetukseen vahvasti. Erityisesti yliopistoissa kannetaan huolta sekä uusien, koronan aikaan opintonsa aloittaneiden opiskelijoiden että jatko-opiskelijoiden tilanteista. Karrikoidusti voisikin sanoa, että nykyään katsotaan iltauutisista, miten seuraavana päivänä opetetaan. Muutoksiin on osattava varautua, opiskelijoiden toiveita kuunneltava, saatava yhteys niihin opiskelijoihin, jotka eivät toiveita esitä, ja myös omasta jaksamisesta on huolehdittava. Monella yliopiston opettajalla työ on muuttunut eläväisistä lähitilanteista opiskelijoiden ja kollegoiden kanssa synkäksi yksinpuheluksi mustien ruutujen kanssa tai tekstinmuokkausmaratoneiksi. Etäopetuksessa erilaiset tavat aktivoida ja saada aikaan aitoa kommunikaatiota kaipaavat paljon uusia ideoita ja kokeiluja. Arvokkaat lähitilanteet myös saattavat monissa oppiaineissa tarvita uudelleen pohdintaa: Mihin yhteinen aika kannattaa käyttää? Onko lähitilanteita syytä järjestää, terveydenkin uhalla? Entä tuleeko niihin velvoittaa kaukanakin asuvat saapumaan? Ennen itsestään selvät ”in flesh” -lähitapaamiset (joille ei oikein edes ole vielä vakiintunutta ja sopivaa termiä) on yllättäen otettu meiltä pois, mutta niillä saattaa olla monenlaisia oppimista ja hyvinvointia edistäviä tekijöitä, joiden takia yliopistojen tulisi ehdottomasti sisällyttää niitä opetukseensa.

Tässä Yliopistopedagogiikan numerossa on kaksi tieteellistä artikkelia. Ensimmäinen artikkeli on Jenni Huhtasalon, Annika Blombergin ja Kirsi-Mari Kallion artikkeli Digitaalisen opetusteknologian vaikutukset opettajan asiantuntijuuteen ja ammatti-identiteettiin yliopistoissa. Artikkelin teema on ajankohtainen, vaikka aineisto on kerätty ennen nykyistä pandemiatilannetta. Pandemia on kuitenkin laajentanut sitä opettajien joukkoa, joka on joutunut ottamaan verkko-opetuksen osaksi omaa opetustaan, joten tutkimuksessa löydetyt toimintaympäristön muutoksen kategoriat ja opettajien roolikategoriat tarjoavat varmasti monelle yliopisto-opettajalle sekä samaistumispintaa että itsereflektion työkaluja. Huhtasalo, Blomberg ja Kallio nimesivät toimintaympäristön koetut muutokset epävarmaksi toimintaympäristöksi ja opettajan työtä tukevaksi toimintaympäristöksi. Digitaalista opetusteknologiaa käyttävillä opettajilla voitiin identifioida kahdenlaisia roolikategorioita. Verkko-opettajuuteen liittyi virtuaalisena persoonana toimiminen. Epäopettajuuteen taas liittyi vahvasti tunteita aiemman opettajan roolin ja asiantuntemuksen haastamisesta. Tutkimuksessa havaitut kipupisteet liittyvät opettajien omaa osaamista koskevaan epävarmuuteen ja käytössä olevien vuorovaikutuskeinojen vähentymiseen sekä tunteeseen työn merkityksellisyyden vähenemisestä. Kirjoittajat toteavatkin, että digitaalisen opetusteknologian käyttö haastaa yliopisto-opettajien asiantuntijuuden.

Toinen tieteellinen artikkeli on Henri Pesosen, Elina Kontun, Minja Lahdelman ja Marc Fabrin Autismikirjolla olevien yliopisto-opiskelijoiden käsitykset yhteenkuuluvuuden tunteesta yliopisto-opintojen aikana. Erityispedagogisia näkökulmia Yliopistopedagogiikka-lehdessä on ollut esillä vähän. Aihe on ajankohtainen kahdesta näkökulmasta. Yhtäältä näyttää siltä, että kaikki yliopisto-opiskelijat ovat kokeneet pandemia-ajan vähentyneiden sosiaalisten kontaktien vaikuttaneet siihen, miten paljon he ovat voineet kokea yhteenkuuluvuutta omassa opiskelukontekstissaan. Toisaalta tutkimus nostaa esille opiskelijoiden vapaa-ajan toiminnan merkityksen erityisesti autismikirjon opiskelijoiden yhteenkuuluvuuden tunteen kannalta. Autismikirjoon kuuluu usein erityisiä kiinnostuksen kohteita, joita on voinut toteuttaa useinkin juuri opiskelijoiden vapaa-ajan toiminnassa, mikä on tukenut yhteenkuuluvuuden tunnetta. Koronapandemian aikana myös näitä kohtaamisia vapaa-ajan toiminnan yhteydessä on todennäköisesti ollut aikaisempaa vähemmän. Olisi jatkossa tärkeää tutkia pandemian vaikutuksia autismikirjon opiskelijoiden kokemuksiin, sillä yhteenkuuluvuuden tunteella on monenlaisia merkityksiä opintojen etenemiselle.

Tässä lehdessä on runsaasti Kehittäminen ja kokeilut -kuvauksia, yhteensä 13. Lisäksi on kaksi Keskustelua-osaston kirjoitusta. Heidi Jaunin ja Teppo Jakosen kirjoitus liittyy vuorovaikutukseen videovälitteisen opetuksen lähtökohtana. Toinen artikkeli (Anu Lahtinen & Tiina Lintunen) tarkastelee opetustaidon ja opetusnäytteen arvioinnin problematiikkaa yliopistoissa. Kirjoittajilla on kokemusta arvioijina toimimisesta ja he pohtivat moniulotteisesti arvioinnin haasteita ja mahdollisia tulkinta- ja toimintakäytänteitä.

Kehittäminen ja kokeilut -osaston kirjoituksista kaksi liittyy koronapandemian aiheuttamiin muutoksiin opetuksessa ja opettajien kokemuksiin niistä. Toinen (Piia Valto & Tanja Lahtinen) raportoi kemian opiskelijoiden kokemuksia ensimmäiseltä koronakeväältä, kun lockdownin seurauksena opetus piti nopeasti siirtää verkkoon. Toinen koronan vaikutuksiin liittyvä artikkeli (Piia Valto) liittyy myös kemian opiskelijoiden kokemuksiin, mutta nämä kokemukset liittyvät opintojen aloittamiseen koronatilanteen aiheuttamassa epävarmassa ja joustavaa suunnittelua edellyttävässä tilanteessa.

Seitsemän artikkelia kuvaa kurssin tai kurssin jonkin osan kehittämistä. Viisi näistä artikkeleista kuvaa enemmän kurssitason kehittämistä. Näissä Tampereen mestarikurssista kertovassa kuvauksessa (Jari Väliverronen) tarkastellaan monitahoista yhteistyötä ja sen toimivuutta. Aalto-yliopiston kontekstissa (Markus Ahola, Tommi Himberg, Paula Ahola & Teija Vainio) on puolestaan kehitetty kokemuksen tutkimukseen liittyvää kurssia. Koulutusvientikontekstiin liittyvänä hankkeena (Kari Alanne) on toteutettu rakennusten energiatekniikan yhteistoiminnallista oppimista hyödyntävää opetuskokeilua Etiopiassa. Neljännessä artikkelissa (Tiia Puputti, Eeva Koponen & Johanna Kinnunen) kuvataan tutkimustaitojen opetuksen kehittämistä, jossa kirjoittajat tuottivat oppimateriaalin ja verkkokurssin, jotka tukivat opiskelijaa oman opinnäytteensä aineistonhallinnan suunnittelussa. Viimeinen näistä koko kurssin kehittämistä koskevista artikkeleista (Iina Järvinen) nostaa esille kokemukset kokeilusta, joka liittyi opintojakson yhteiskehittämiseen opiskelijoiden kanssa. Kirjoittajan mukaan kokeilulla oli metatavoitteena tukea opiskelijoiden toimijuuden ja yhteisöllisyyden kokemuksia lisäämällä vuorovaikutusta ja kuulemalla heidän kysymyksiään ja ajatuksiaan kurssista uudenlaisia toimintatapoja vaativana etäopetusaikana. Kokeilussa he käyttivät sähköiseen yhteisölliseen kehittämiseen tarkoitettua työkalua. Opiskelijoiden osallistuminen kokeiluun jäi vähäiseksi, mutta epäonnistuminen nosti esille opiskelijan ja opettajan kokemuksen erilaisuuden ja tarkemman yhteiskehittämisen pedagogisen suunnittelun suuntaviivoja.

Kaksi Kehittäminen ja kokeilut -osaston artikkelia puolestaan kuvaa kurssin osien kehittämistä. Mikrotalousteorian perusteiden opintojaksolla alettiin hyödyntää Moodlen STACK-työkalua, mikä erityisesti matematiikan opetuksessa koettiin hyödylliseksi (Teemu Meriläinen & Mikko Vaaramo). Toisessa opetuskokeilussa (Kati Rantala-Lehtola & Heidi Kuitunen) hyödynnettiin monitieteistä pienryhmätoimintaa tieteellisen kirjoittamisen tukena. Siinä havaittiin, että tekstien tarkastelu ja kirjoittamisesta keskustelu tällaisessa monitieteisessä pienryhmässä tuo esiin kirjoittamisen kannalta keskeisiä ilmiöitä. Kirjoittajat myös pohtivat, että tällaisessa pienryhmässä toimiminen voi tukea myös työelämätaitojen oppimista.

Opiskelijoiden opintojen etenemisen, hyvinvoinnin ja mentoroinnin näkökulmista opetuksen kehittämistä tarkastelee kaksi Kehittäminen ja kokeilut -artikkelia. Toinen näistä artikkeleista (Minna Maunula, Minna Maunumäki & Sanna Anttonen) selvittelee avoimen yliopistojen opiskelijoiden etenemättömyyden syitä. Tulosten mukaan etenemättömyyttä selittävät pääasiassa elämänalueiden yhteensovittamisen vaikeudet, puutteet akateemisissa opiskelutaidoissa ja passiivisuus ohjaukseen hakeutumisessa. Kirjoittajat esittävät, että on hyvä havaita näiden nollasuorittajien ongelmia ja kehittää avoimen yliopiston opiskelijoiden alkuvaiheen ohjauspalveluja. Toinen artikkeli (Sini Forssell & Laura Heimonen) kiinnittää huomiota puolestaan opiskelijoiden hyvinvoinnin edistämiseen uudenlaisen vertaispedagogista mallia hyödyntävän myötätuntomentoroinnin avulla. Kirjoittajien mukaan myötätuntomentoroinnin ytimessä on myötätuntoisen ryhmäkokemuksen rakentaminen opiskelijaohjaajien fasilitoimana.

Sampo Mielityisen Kehittäminen ja kokeilut -artikkeli kohdistaa huomiota enemmän yliopisto-opettajiin ja heidän kokemuksiinsa oman opetusosaamisensa kehittämisestä ja sen arvioinnista. Yliopisto-opettajien pedagogiseen koulutukseen liittyvässä artikkelissa tarkastellaan oikeustieteen alakohtaisen yliopistopedagogisen opintojakson kehittämistä ja osallistujien kokemuksia siitä. Kirjoittajan mukaan näyttää siltä, että tieteenalakohtaiselle koulutukselle on tarvetta, ja hän nostaa esille myös kansallisesti yksikkörajat ylittävän koulutuksen mahdollisuudet ja vahvuudet.

Ajankohtaista kysymystä oppimisanalytiikan hyödyntämisestä tiedolla johtamisessa ja käyttäjälähtöisistä oppimisanalytiikan ratkaisuista käsitellään yhdessä Kehittäminen ja kokeilut -artikkelissa AnalytiikkaÄly-projektin kokemusten valossa. Kirjoittajien (Amanda M. Sjöblom, Jiri Lallimo & Anni Silvola) mukaan oppimisanalytiikan kehittämistyössä yhdeksi tärkeimmistä käyttötarkoituksista näyttää nousseen opiskelijahyvinvoinnin tukeminen, ja oppimisanalytiikalle on runsaasti tarvetta yliopiston eri käyttäjätasoilla. Johtopäätöksenään kirjoittajat pitävät tärkeänä, että kehittämisessä hyödynnetään käyttäjiltä tulevaa konteksti- ja prosessitietotta, jotta analytiikan tulosten vahvuuksia, puutteita ja mahdollisia virhepäätelmiä voidaan arvioida. Käyttäjien osallistaminen on tärkeää myös, jotta käyttäjät voivat kokea analytiikan toimivaksi ja hyväksyttäväksi. Sidosryhmäyhteistyö on selvityksen perusteella oleellista myös toimivien työkalujen ja prosessien kehittämisessä.

Tässä numerossa julkaistaan lisäksi Mari Murtosen professoriluento ”Korkeakoulupedagogiikka suunnannäyttäjänä” sekä Pekka Käävän muistokirjoitus (Helena Haapanen, Johanna Hoffrén, Anna-Liisa Koivisto, Markku Koulu, Veli-Matti Leinonen, Maiju Toivonen, Olli Vainio ja Erika Österholm). Pekka Kääpä johti pitkään yliopistopedagogista kehittämistyötä Turun yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa.

Tämänkertainen Yliopistopedagogiikka-lehti tarjoaa siis jälleen monipuolisen kattauksen yliopistojen opetuksen kehittämiseen liittyviä teemoja ja monia konkreettisia esimerkkejä onnistuneista opetuskokeiluista. Opetuskokeiluja ja yliopistopedagogista tutkimusta voi esitellä ja keskusteluttaa myös joka toinen vuosi toteutettavilla Pedaforum-päivillä, jotka tuovat esille monipuolisesti yliopistopedagogista ja korkeakoulupedagogista tutkimusta sekä opetuskokeiluja ja laajempia korkeakouluopetuksen kehittäminen teemoja. Vuonna 2022 päivät järjestää Haaga-Helia ammattikorkeakoulu Helsingissä, ja niiden teemana on korkeakoulupedagogiikka 2030-luvulla. Pedaforum 2022 – korkeakoulupedagogiikan päivien kirjoittajakutsu on auki 14.2.2022 asti: https://www.pedaforum.fi/call-for-papers/.

Toivotamme kaikille Yliopistopedagogiikka-lehden lukijoille hyvää ja rauhallista joulunaikaa ja onnellista uutta vuotta 2022!

Lähteet

Hodges, C., Moore, S., Lockee, B., Trust, T. & Bond, A. (2020). The difference between emergency remote teaching and online learning. Educause Review. Saatavilla https://er.educause.edu/articles/2020/3/the-difference-between-emergency-remote-teaching-and-online-learning

Selwyn, N., Macgilchrist, F., & Williamson, B. (2020). Techlash #1: Digital education after COVID-19. Saatavilla http://der.monash.edu/wp-content/uploads/2020/06/TECHLASH-01-COVID-education.pdf

Sointu, E. T., Kankaanpää, J., Saarelainen, M., Valtonen, T., Ronkainen, A., Heikkinen, L., Kaasinen, A. R., Pekkarinen, V., Atjonen, P., Manninen, J., Mäkitalo, K. & Hirsto, L. (toim.). (2021). Flippausmanuaali (2. painos). Itä-Suomen yliopisto. Saatavilla http://www.sites.uef.fi/flippaus/