Kansainvälistymisen trendit esille

Vesa Korhonen
vesa.a.korhonen@staff.uta.fi

Jokila, S., Kallo, J., & Rinne., R. (2015). Comparing Times and Spaces – Historical, Theoretical and Methodological Approaches to Comparative Education. Research in Education Sciences 69. Jyväskylä: Finnish Educational Research Association. 258 s.

Kansainvälistyminen haastaa yliopistot, mutta samalla se luo niihin monimuotoistuvan opetuksen, oppimisen ja arvioinnin ympäristön. Suvi Jokilan, Johanna Kallon ja Risto Rinteen toimittama teos käsittelee yhteiskunnallista ja koulutuspoliittista tutkimusta ja sen esiin nostamia ajankohtaisia suuntaviivoja, joilla on merkitystä myös yliopisto-opetuksen muutoksen kannalta.  Teos pohjautuu Turussa vuonna 2013 järjestettyyn kansainväliseen symposiumiin, johon osallistui vertailevan kasvatustieteen asiantuntijoita Pohjoismaiden lisäksi myös muualta maailmasta. Kirjan artikkeleista kuusi enemmän tai vähemmän liittyy korkeakoulutuksen kansainvälistymiskehitykseen ja sen taustalla vaikuttaviin trendeihin. Pohjoismaisesta tai eurooppalaisesta korkeakoulutuksen kansainvälistymiskehityksestä on ollut toistaiseksi vain vähän saatavilla tutkimusta.

Ajan ja tilan käsitteen ympärille nivottu kirjan teema tuntuu erityisesti korostavan eurooppalaisen ajan ja tilan rakentumista kansainvälistymisen näkökulmasta, mihin pohjoismainen ulottuvuuskin kytkeytyy mukaan. Eurooppalaisen hegemonian luominen tuodaan erityisesti esille Rosario Maniscalcon sekä Sarit Grinberg Rabinowiczin ja Vinayagum Chinapahin kirjoittamissa artikkeleissa. Yhtenä avainprosessina viitataan Lissabonin prosessiin, jonka tavoitteena oli alun perin luoda EU:sta globaalissa mittakaavassa kilpailukykyisin tietotalouden alue ja joka edelleen vaikuttaa korkeakoulutuspoliittisiin päämääriin EU:n sisällä. Tavoitteista on toki jouduttu tinkimään globaalin talouslaman kourissa, mutta EU on päättänyt, että tavoitteet tulisi saavuttaa näillä näkymin vuoteen 2020 mennessä. Toinen hyvin keskeinen prosessi on ollut 1990-luvun lopulta käynnistynyt Bolognan prosessi, eurooppalaisen korkeakoulupolitiikan yhteinen viitekehys, jolla on tavoiteltu korkeakoulutuksen laadun, vertailtavuuden ja kilpailukyvyn lisäämistä. Tavoitteena on myös ollut eurooppalaisten opiskelijoiden, opettajien ja tutkijoiden liikkuvuuden kasvattaminen. Tämä on johtanut edelleen yhtenäisen eurooppalaisen korkeakoulualueen (European Higher Education Area, EHEA) luomisen pyrkimyksiin.

Rabinowicz ja Chinapah analysoivat edellä mainittua korkeakoulutuksen eurooppalaistumisen kehityssuuntaa ja tuovat esille kolme hyvin keskeistä trendiä ja haastetta. Ensiksi kirjoittajat käsittelevät korkeakoulutuksen massoittumista ja markkinoitumista. Siinä missä massoittumista ennen pidettiin korkeakoulutuksen laadun säilyttämisen kannalta ongelmana, on se eurooppalaisessa poliittisessa puheessa muuttunut osallistumismahdollisuuksien laajentamiseksi yhä laajemmalle väestönosalle ja välttämättömäksi eurooppalaisen kilpailukyvyn säilyttämisen kannalta. Samalla markkinoistuminen on merkinnyt korkeakoulutuksen hallinto- ja arviointikäytänteiden muuttumista yhä enemmän yritysorganisaatioiden kaltaisiksi.

Toiseksi kirjoittajat nostavat esiin liikkuvuuden, joka näkyy yhä laajempana opiskelijavirtana sekä Euroopan sisällä että Euroopan ja muiden maanosien välillä. On arvioitu, että liikkuvuus kolminkertaistuu nykyisestä. Kansainvälistymiskehitykseen liittyvät myös ne poliittiset ja käytännölliset päätökset, joita eri instituutiot ja yksilöt tekevät selviytyäkseen globaalistuvan akateemisen ympäristön muutoksista. Eurooppalaiset liikkuvuusohjelmat, uusimpana Erasmus+ -ohjelma, ovatkin tähdänneet opiskelijoiden ja henkilöstön liikkuvuuden kasvattamiseen. Kirjoittajat kuitenkin tuovat esiin sen, että liikkuvuus jakautuu hyvin epätasaisesti Euroopan kohdemaiden kesken. Suosituimmat kohdemaat vetävät puoleensa eniten liikkuvuusvirtoja.

Kolmanneksi Rabinowicz ja Chinapah nostavat esille kilpailun. Eurooppalaisen korkeakoulutuksen katsotaan jääneen kilpailukyvyssä ja innovaatioissa jälkeen verrattuna esimerkiksi yhdysvaltalaiseen korkeakoulutukseen, mikä on erityisesti vaikuttanut edellä mainittuihin Lissabonin ja Bolognan prosessin kaltaisiin eurooppalaisiin poliittisiin agendoihin. Kirjoittajat pohtivat tässä kohdin yliopistojen ranking-listojen suosiota ja maailmanluokan yliopiston (world-class university) käsitteen nousemista huomion kohteeksi eri puolilla maailmaa. Yliopistot tällä tavoin ikään kuin mittauttavat oman markkina-arvonsa kiristyvillä tutkimusrahoituksen ja maineen pelikentillä. Erinomaisuuden osoittamisesta ja kilpailusta on tullut tavoiteltavaa siinä missä muunkinlaisesta globaaleihin haasteisiin vastaamisesta.

Paikallista kotimaista korkeakoulutusta ja kansainvälistymisen kehittymissuuntia sivutaan eniten kirjan ykköstoimittajan Suvi Jokilan omassa artikkelissa, joten se on syytä nostaa tässä arviossa myös esille. Jokila problematisoi aiheellisesti kansainvälistymisen käsitettä. Hän tuo esille yliopistojen kansainvälisyyden yliopistolaitoksen historian ja tieteellisen tiedon kansainvälisen luonteen kautta. Toisaalta hän viitaa kansainvälisyyden käsitteen (internationalisation) sisältävän aina kansallisen (nation) näkökulman. Kansainvälistymisestä ja kansainvälisyydestä on tullut houkutteleva laatumääre, joka näkyy suomalaisenkin korkeakoulutuksen kehittämispuheessa ja sanavalinnoissa vahvasti. Artikkelin aineistona on käytetty runsasta joukkoa hallitusohjelmiin sekä opetus- ja kulttuuriministeriön raportteihin sisältyviä korkeakoulutuksen kansainvälistymisen strategiatekstejä. Aineiston pohjalta muun muassa käy ilmi, mille alueille ja millaisiin tiloihin suomalaisen korkeakoulutuksen kansainvälistymistä tulevaisuudessa suunnataan. Esille tulevat muiden muassa Pohjoismaat, Venäjä, Aasia, Latinalainen Amerikka ja Afrikan maat. Myös kansainväliset organisaatiot ja yhteenliittymät, kuten OECD-maat, mainitaan. Kirjoittajan mukaan näissä kehityssuunnissa näkyy tietynlainen vaihe, jossa omat kansalliset raja-aidat halutaan ylittää monin eri tavoin tutkimuksen ja opetuksen alueilla.

Kirjan artikkelit sivuavat eri näkökulmista korkeakoulutuksen laajaa kenttää peruskoulun ja ammatillisen koulutuksen ohella. Kokonaiskuva on vaarassa jäädä lukukokemuksena kuitenkin hieman hajanaiseksi, sillä kokoomateokselle tyypilliseen tapaan ei tässäkään teoksessa pystytä kattamaan koulutusta koskevan vertailevan tutkimuksen laajaa kenttää kokonaisuutena. Yliopisto-opetusta tai opiskelijoiden asemaa kansainvälistymisen keskellä ei kirjan artikkeleissa valitettavasti käsitellä, mutta kirja tuo esille monia olennaisia ilmiöitä, jotka liittyvät korkeakoulutuksen kansainvälistymiskehitykseen. Korkeakoulutuksen kansainvälistymisen trendeistä kiinnostuneelle lukijalle artikkelit tarjoavat tietyistä näkökulmista pohdittuja kannanottoja ja analyyttisia ajankuvia muutossuuntien hahmottamiseen sekä ylirajaisella eurooppalaisella että kansallisella suomalaisella korkeakoulutuksen tasolla.

Jäin lukijana kaipaamaan artikkelia, joka käsittelisi pedagogiikan kohtaamia haasteita korkeakoulutuksen kansainvälistymisstrategioiden ja eurooppalaistumisen myllerryksessä. Näitä haasteita käsitteleviä kannanottoja ja tutkimusta on toistaiseksi vain niukasti saatavilla. Kansainvälissyysstrategioiden, kansainvälisten ohjelmien ja koulutusvientialoitteiden kohdalla olisi hyvä pohtia laajemmin, millaisia lähtökohtia ja tavoitteita opetussuunnittelutyölle ja opetukselle asetetaan. Mitä esimerkiksi globaali kansalaisuus ja vastuu olemisen ja elämisen muotona tarkoittavat ja miten opetus voisi tukea niitä?

Dosentti Vesa Korhonen toimii yliopistonlehtorina Tampereen yliopiston kasvatustieteiden yksikössä.

PDF