Skip to content

Supertuutorit innostavat lääketieteen opiskelijoita terveyskeskustyöhön

9.12.2014

Kaisu Pitkälä, Helena Karppinen, Laura Kärppä, Liisa Kuikka, Lena Sjöberg-Tuominen & Johan Eriksson

E-PF-Kehittäminen ja kokeilut

Helsingin yliopiston yleislääketieteen opetuksessa on vuodesta 2007 kokeiltu opiskelijoiden omien opetusvastaanottojen pitämistä nimetyillä terveysasemilla, joissa pedagogisen koulutuksen saaneet yliopiston sivuviran omaavat ”supertuutorit” ohjaavat heitä opetusviikkoina. Tavoitteena on lisätä opiskelijakeskeisyyttä ja opiskelijan aktiivista roolia, vastata opiskelijoiden oppimistarpeisiin ja näin ollen näyttää perusterveydenhuollon lääkärintyön myönteistä kuvaa. Opetuksesta on tullut pysyvää. Se on saanut erittäin myönteistä palautetta opiskelijoilta, supertuutoreilta ja potilailta. Yksilöllinen ohjaus mahdollistaa myös yksilöllisen palautteen opiskelijoille. Supertuutorit ovat perusterveydenhuollon käyntikortti, joka on lisännyt nuorten valmistuvien lääkäreiden kiinnostusta perusterveydenhuollon työhön.

Tausta

Helsingin yliopistossa on perinteisesti ollut yleislääketieteen opetusta ja perusterveydenhuollon harjoittelujaksoja vain puolet siitä määrästä, jonka esimerkiksi Kuopion tai Tampereen yliopistot ovat tarjonneet opiskelijoilleen. Perusterveydenhuollon opetuksen vähäisyys näkyikin aiemmin valtakunnallisissa nuorten lääkäreiden kyselyissä, sillä vielä vuonna 2006 Helsingin yliopistosta valmistuneet lääkärit kokivat harvemmin saaneensa riittävät valmiudet toimia perusterveydenhuollossa kuin muista tiedekunnista valmistuneet kollegansa (Heikkilä ym., 2009). Perusterveydenhuollon lääkärivaje ja vaihtuvat yhteistyökumppanit hankaloittivat laadukkaan harjoittelun toteutusta vielä 2000-luvun alkupuolella.

Vuodesta 2007 lähtien yleislääketieteen opetukseen on saatu tiedekunnalta tukea, ja vuonna 2010 yleislääketiede tuli myös tiedekunnan strategiseksi painopistealueeksi opetuksen kehittämisessä. Siten perusopetuksen uudistus, opettajien kouluttaminen terveyskeskuksiin ja harjoittelujaksojen lisääminen käynnistyivät.

Yleislääketieteen perusopetuksen uudet suuntaviivat

Yleislääketieteen opetuksen kehittämisessä on vuodesta 2007 lähtien ollut tavoitteena vahvistaa opiskelijalähtöisyyttä ja opiskelijoiden aktiivista roolia, lisätä heidän potilaskontaktejaan perusterveydenhuollossa tapahtuvan harjoittelun avulla ja siten tukea myönteistä kuvaa perusterveydenhuollosta. Halusimme kehittää curriculumin, joka näyttää perusterveydenhuollon lääkärin työn myönteisessä valossa.  Yleislääketieteen opetus on haasteellisesti hajautettu kaikille kuudelle vuosikurssille. Tämä luo kuitenkin myös monia mahdollisuuksia yleislääketieteen opetukselle, jossa on paitsi kliinisiä tietotaitotavoitteita, myös mm. ammatillisuuden, vuorovaikutustaitojen, oman toiminnan reflektoinnin ja hallinnan sekä moniammatillisten yhteistyötaitojen osaamisen tavoitteita (Frank & Danoff, 2007).

Ensinnäkin jokaisessa vaiheessa curriculumia opiskelijoilla on erilaisia odotuksia ja oppimistarpeita lääketieteen opetukselle. Halusimme asettaa opetuksen tavoitteet linjaan opiskelijoiden oppimistarpeiden kanssa ja pyrkiä antamaan oikeavaiheisesti sitä opetusta, josta opiskelijat kulloinkin kokevat hyötyvänsä eniten. Tällöin oppiminen on kaikkein tehokkainta (Wittich ym., 2012). Toiseksi tapaamme opiskelijoita useassa vaiheessa opiskelua ja voimme siten seurata heidän ammatillista kehittymistään ja antaa heille siitä rakentavaa palautetta. Kolmanneksi meillä on useassa vaiheessa mahdollisuus hyödyntää reflektiivisen oppimisen mallia (Kolb, 1984) ja siten sulauttaa kokemuksellista tietoa hiljaiseen tietoon (Poikela, 2001).

Lähdimme kehittämään ensimmäistä kliinisen vaiheen eli kolmannella ja neljännellä vuosikurssilla tapahtuvaa yleislääketieteen terveyskeskusjaksoa opiskelijalähtöisemmäksi. Ennen vuotta 2007 opiskelijat olivat seuranneet terveyskeskuslääkärin vastaanottoa hänen selkänsä takana ensimmäisestä kolmannelle vuosikurssitasolle saakka. Nyt halusimme päästää opiskelijat kokeilemaan omia siipiään ja taitojaan. Opiskeltuaan sydän- ja verisuonitauteja sekä keuhkosairauksia reilun kuukauden pääsevät opiskelijat nyt pitämään omaa vastaanottoa terveyskeskuksiin.

Miten tämä käytännössä tapahtui?

Opetusdekaanin myöntämän kehittämisrahan ja strategisen rahoituksen suuntaaminen yleislääketieteen opetukseen mahdollisti sivuvirkaisten opettajalääkäreiden (”supertuutoreiden”) palkkaamisen terveysasemille. Kaikki nämä supertuutorit saivat käytännössä Yliopistopedagogiikka I -opintojaksoa vastaavan koulutuksen yleislääketieteen osaston koordinoimana. Näin valtaosa heistä on saanut myös lääketieteen kouluttajan erityispätevyyden, jonka Lääkäriliitto Lääketieteen koulutuksen yhdistyksen suosituksesta myöntää hakemuksesta niille, joilla on tämän laajuinen koulutus ja riittävästi opetuskokemusta. Useamman vuoden hankerahoituksen jälkeen supertuutoreille saatiin pysyvä rahoitus vuodesta 2013 lähtien.

Uudellamaalla sijaitsevilla kymmenellä terveysasemalla on nyt omat, sitoutuneet, sivuvirkaiset supertuutorit, jotka opettavat säännöllisesti kandidaatteja heidän harjoittelujaksoillaan. Supertuutoritoiminta edellytti myös sopimusten tekemistä kuntien ja paikallisten terveysasemien kanssa. Paikalliset terveysasemat sitoutuivat vapauttamaan heidät omasta työstään kandidaattien harjoitteluviikoiksi ja tarjoamaan kandidaateille vastaanottohuoneet vastaavalle ajalle. Tämä edellytti myös kunnilta vastaantuloa. Ne maksavat supertuutoreille kompensaatiota menetetyistä potilasvastaanotoista. Käytännössä supertuutorit tekevät nykyään puolipäiväisesti vastaanottoa ja toisen puolikkaan he tekevät opetustyötä. Paitsi kandidaatteja he kouluttavat myös nuoria terveyskeskusharjoitteluaan tekeviä sekä erikoistuvia lääkäreitä omalla terveysasemallaan. Heidän työhönsä kuuluu perehdytystä, tuutoritunteja, konsultointia, nuorten lääkäreiden koulutuksen koordinointia, ohjausta ja arviointia. Heidän yliopistotyönsä osuuteen kuuluu myös ryhmäopetuksien pitämistä yliopistolla sekä päivystysopetusta Haartmanin sairaalassa. Supertuutoreilla on oma paikallinen alueellinen koulutusylilääkäri sekä HUS:n perusterveydenhuollon yksikön koordinoima ohjaajien verkosto, joka ylläpitää heidän ammattitaitoaan säännöllisine tapaamisineen ja tukee heitä.

Jokainen kolmos- ja neloskurssin kandidaatti pääsee siis yhdelle harjoittelujaksolle terveysasemalle. Yksi supertuutori ohjaa kerrallaan kahta kandidaattia pitämään vastaanottoa. Jakson aikana kandidaatti tapaa 7–10 potilasta, jotka hän haastattelee ja tutkii itsenäisesti, esittelee supertuutorilleen, tekee yhteistyössä potilaan ja supertuutorin kanssa hoitosuunnitelman sekä lopuksi laatii sairauskertomusmerkinnät.

Kurssiin kuuluu aloitusseminaari otsikolla ”Mitä kansalle kuuluu?”, sähköisen potilastietojärjestelmän opetusta, kaksi kokonaista päivää vastaanoton pitämistä ja viikon päätteeksi seminaari ”Mitä opin?”. Käytännössä opiskelijat tapaavat terveyskeskusvastaanotolla laajan kirjon erilaisia potilaita, joiden hoitoa ja hoitoon sitoutumista pohditaan monesta eri näkökulmasta viikon päätteeksi.

Supertuutorit ovat opetuksen selkäranka myös yleislääketieteen pääkurssilla, joka pidetään viidentenä opiskeluvuonna. He pitävät osan ryhmäopetuksista kampuksella ja hoitavat omilla terveysasemillaan kandidaattien kahden viikon harjoittelujakson koordinoinnin.

Palautteita

Opiskelijat ovat kokeneet harjoittelujaksot terveyskeskuksissa hyvin mielekkäinä, ja opetus on saanut erittäin hyvää palautetta. Kun vuonna 2006 L3:n kurssi (terveyskeskuslääkärin passiivinen vastaanoton seuraaminen) sai yleisarvosanaksi 2.36  Likertin asteikolla (1=heikko, 5=erinomainen), sai kurssi vuonna  2012 yleisarvosanaksi 4.44. Opiskelijat kuvaavat saaneensa esimerkiksi:

Itsevarmuutta kohdata ja hoitaa kaikenlaisia potilaita

Saan käyttää omia aivojani

Opiskelijat toivoisivat kuitenkin lisää harjoittelupäiviä, sillä pari päivää antaa vasta pientä tuntumaa terveyskeskustyöhön. Moni asia jää vielä oppimatta:

Ajanhallinta

Mitä kaikkea sairaskertomukseen pitäisi kirjoittaa?

Supertuutorit ovat saaneet koulutuksen rakentavan palautteen antamiseen. Opiskelijat saavatkin jakson päätteeksi palautetta supertuutorilta, joka on päässyt läheltä seuraamaan heidän selviytymistään oikeiden potilaiden kanssa. Tämä saattaa olla ainutkertaista lääketieteen opetuksessa, jossa jokaisella vuosikurssilla on 130 opiskelijaa – jatkossa ehkä isompien sisäänottojen ansiosta jopa 150 opiskelijaa. Yleensä lääketieteellisessä tiedekunnassa opettajat tapaavat opiskelijoita vain isoissa ryhmissä ja muutamia kertoja koko opiskelun aikana. Opiskelijat täyttävät harjoittelujaksolla lokikirjaa ja arvioivat ensin itseään mm. vuorovaikutuksen ja potilaskontaktin luomisen, potilaan haastattelun, tutkimisen, diagnostisen päättelyn, hoitosuunnitelman tekemisen sekä yleisten ammatillisten taitojensa suhteen. Tämän jälkeen supertuutori antaa vastaavista ulottuvuuksista palautetta. Kuten yleensäkin, ulkopuolisen palaute ja oma arvio eivät ole aivan yhtäpitäviä (Davis ym., 2006). Yleensä palaute on myönteinen yllätys opiskelijalle, joka usein aliarvioi itseään ja taitojaan. On myös joitakin päinvastaisia tapauksia, jolloin  näillä palautteenantotilanteilla saattaa olla keskeinen merkitys siinä, miten saamme haasteellisia tai vaikeuksissa olevia opiskelijoita opinto-ohjauksen piiriin.

Supertuutorit antavat myös yliopistolle palautetta ja ovat näin ollen yleislääketieteen osaston tuntosarvet perusterveydenhuollossa. He kertovat opetuksen toimivuudesta, lääkäritilanteesta ja perusterveydenhuollon ilmapiiristä, opiskelijoiden osaamisen ja arvomaailman muutoksista sekä omasta jaksamisestaan ja innostuksestaan. He ovat meidän keskeinen verkostomme ja voimavaramme, josta yritämme kaikin tavoin pitää huolta. Heidän terveysasemillaan on erittäin hyvä maine, ja he kokevat saaneensa arvostusta työlleen. Tästä kertoo myös se, että supertuutoreiden vaihtuvuus on seitsemän vuoden aikana ollut erittäin pientä.

Keräsimme alussa myös potilaiden palautetta opiskelijoiden vastaanotoista. Potilailta pyydetään aina suostumus opetusvastaanotolle, ja lähes poikkeuksetta he suostuvat niihin. Potilaat ovat antaneet erittäin myönteistä palautetta opiskelijoista, jotka kuuntelevat ja käyttävät aikaa heidän kanssaan, ovat empaattisia ja selittävät perusteellisesti.

Miten yleislääketieteen supertuutoriopetuksen tavoitteet ovat toteutuneet?

Opetus näyttää vastanneen hyvin kolmos- ja neloskurssilaisten omiin oppimistarpeisiin. He ovat erittäin motivoituneita joskin myös jännittyneitä ensimmäisten kliinisten kurssiensa jälkeen kokeilemaan orastavia lääkärintaitojaan.  Pystymme läheltä näkemään opiskelijoiden ammatillista kehittymistä ja antamaan rakentavaa palautetta heille. Supertuutoriopetus hyödyntää reflektiivisen oppimisen mallia (Kolb, 1984) ja siten sulauttaa kokemuksellista tietoa hiljaiseen tietoon (Poikela, 2001).

Olemme vahvistaneet monin tavoin perusterveydenhuollon koulutusrakenteita, ja supertuutoritoiminta on yksi avainmuutoksista. Näyttää siltä, että työmme on kantanut hedelmää ja yleislääketieteen suosio erikoisalana on vahvistunut. Vuonna 2006 yleislääketieteeseen erikoistuvia oli Helsingin yliopistossa alle 200, nyt heitä on kaksinkertainen määrä. Näyttää siltä, että terveyskeskustyö on saanut nostetta.

Kaisu Pitkälä toimii professorina, Helena Karppinen kliinisenä opettajana, Laura Kärppä opintosihteerinä, Liisa Kuikka kliinisenä opettajana, Lena Sjöberg-Tuominen kliinisenä opettajana  ja Johan Eriksson professorina Helsingin yliopiston lääketieteellisen tiedekunnan yleislääketieteen ja perusterveydenhuollon osastossa.

LÄHTEET

Davis, D. A., Mazmanian, P. E., Fordis, M., Van Harrison, R., Thorpe, K. E. & Perrier, L. (2006). Accuracy of physician self-assessment compared with observed measures of competence. Journal of American Medical Association, 296 (9), 1094–1102.

Frank, J. R. &  Danoff D. (2007). The CanMEDS initiative: Implementing an outcomes-based framework of physician competencies. Medical Teacher, 29 (7), 642–647.

Heikkilä, T., Vänskä, J., Hyppölä, H., Halila, H., Virjo, I., Mattila, K., Kujala, S. & Isokoski, M. (2009). Lääkäri 2008. Kyselytutkimus vuosina 1997–2006 valmistuneille. Sosiaali- ja terveysministeriön julkaisuja 2009;19. Helsinki: Sosiaali- ja terveysministeriö.

Kolb, D. A. (1984). Experiential learning: Experience as the source of learning and development. Englewood Cliffs, NJ: Prentice Hall.

Poikela, E. (2001). Ongelmaperustainen oppiminen yliopistossa. Teoksessa E. Poikela & S. Öystilä (toim.), Tutkiminen on oppimista – ja oppiminen tutkimista. Sähköinen julkaisu. Luettu 16.4.2014, https://tampub.uta.fi/bitstream/handle/10024/65658/tutkimi¬nen_on_oppimista_2001.pdf?sequence=1#page=101

Wittich C. M., Chutka D. S., Mauck K. F., Berger R. A., Litin S. C. & Beckman T. J. (2012). A practical approach to defining professional practice gaps for continuing medical education. Academic Medicine, 87 (5), 582–585.

PDF

No comments yet

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s