Mitä terveystieteiden opiskelijoiden tulisi tietää uskomushoidoista?

Petteri Nieminen, Anne-Mari Mustonen, Markku Myllykangas, Hannu Raunio & Markus Storvik

Itä-Suomen yliopistossa aloitettiin keväällä 2010 uskomushoitojen ja lääketieteellisten käytäntöjen kriittisen tarkastelun vapaavalintainen opintojakso. Kurssilla pyrittiin opettamaan uskomushoitojen ja -sairauksien puolestapuhujien esittämät teoriat ja niiden lääketieteellinen kritiikki. Lisäksi käytiin läpi uskomushoitoihin liittyvää lainsäädäntöä ja esiteltiin uskomushoitojen käytön keskeisiä sosiologisia ja psykologisia syitä sekä paneuduttiin tällaisia hoitoja käyttävän potilaan kohtaamiseen. Opiskelijat saivat myös tavata uskomushoitajia. Opintojakso on ollut suosittu ja saanut hyvää opiskelijapalautetta. Tiedollisesti opiskelijat ovat saavuttaneet opintojaksolle asetetut tavoitteet hyvin. Kehittämistarvetta on muun muassa siinä, kuinka opiskelijat saadaan tunnistamaan uskomushoitoihin liittyviä psykologisia piirteitä ja kuinka ottaa vastaan uskomushoitoja käyttävä tai niiden käyttöä harkitseva potilas käytännön työssä.

Johdanto

Uskomushoidot ovat useimmiten ilman lääketieteen koulutusta annettavia ”hoitoja, jotka eivät kuulu lääketieteen piiriin” (Saarni, Kattelus & Nummi, 2013). Myös virallisen lääketieteen parissa on näyttöön perustumattomia käytäntöjä, joita on syytä oppia tarkastelemaan kriittisesti. Itä-Suomen yliopisto kouluttaa lääkäreitä, hammaslääkäreitä, farmasian ja terveydenhuollon alan ammattilaisia sekä ravitsemustieteilijöitä. Kaikki nämä ammattiryhmät kohtaavat työssään uskomushoitoja muun muassa seuraavilla tavoilla:

• Potilaat käyttävät uskomushoitoja, mikä on syytä ottaa huomioon lääketieteellisen hoidon suunnittelussa ja toteutuksessa.
• Uskomushoitojen käyttö voi aiheuttaa potilaalle riskejä esim. lääkkeiden ja ”luontaistuotteiden” yhteisvaikutusten vuoksi.
• Potilailla voi olla henkilökohtainen tautivarmuus sairaudeksi tulkitsemastaan tilasta, jota lääketiede ei tunne (ns. uskomussairaus kuten ”hiivasyndrooma”).
• Potilaat kysyvät terveydenhoitoalan ammattilaisen näkemystä uskomushoidoista.
• Alan ammattilaisilla itsellään on houkutus alkaa toteuttaa uskomushoitoja työssään.
• Hoitoalan työntekijät toteuttavat näyttöön perustumatonta ”koululääketieteellistä” hoitoa tietämättään.

Sekä lääkärin (Saarni ym., 2013) että sairaanhoitajan (Tehyn eettinen toimikunta, 2009) etiikat suhtautuvat pidättyväisesti lääketieteen alalle koulutettujen henkilöiden toteuttamiin uskomushoitoihin. Myös Apteekkariliitto on kannanotossaan suositellut, että rohdokset (”luontaistuotteet”) tulisi pitää selvästi erillään lääkkeistä (Apteekkien Ammattieettinen neuvottelukunta, 2013). Lääkärikunnan suhtautumista uskomushoitoihin on tutkittu vuosina 1988, 1995 sekä 2012 (Ilmanen, Myllykangas, Tuomainen, Vertio & Vuorenkoski, 2013). Kaikkiaan lääkäreiden tietämys uskomushoidoista vaikuttaisi lisääntyneen. Asenteet vaihtelevat voimakkaasti hoitomuodon mukaan: henkiparannusta pidetään yleisesti petoksena suhtautumisen ollessa myönteisintä esimerkiksi kiropraktiikkaan.

Suomen yliopistoissa ei ole ”vaihtoehtoisten” hoitomuotojen oppituolia. Sen sijaan Keski-Euroopassa, varsinkin saksankielisissä maissa, uskomushoitojen opettaminen lääketieteen opiskelijoille on yleistä, ja opetuksessa pyritään kouluttamaan opiskelijoita myös näiden hoitojen käyttöön. Alan nimi on Naturheilkunde, ja siihen koulutusta antavia laitoksia on muun muassa Essenissä (Universität Essen, 2013) ja Rostockissa (Universität Rostock, 2013) ja sairaalatasolla esimerkiksi Zürichissä (UniversitätsSpital Zürich, 2013). Euroopassa erilaiset uskomushoidot ovat myös lääkärikunnan keskuudessa hyvin suosittuja. Esimerkiksi Skotlannissa on arvioitu, että 60 prosenttia yleislääkäreistä määrää potilailleen homeopaattisia valmisteita tai lääkeyrttejä (Ross, Simpson & McLay, 2006).

Kokeilun tavoitteet ja toteuttaminen

Uskomushoitojen opetustavoitteet terveystieteen alalla

Projekti toteutettiin Itä-Suomen yliopiston Kuopion kampuksen terveystieteiden tiedekunnassa. Siihen osallistuivat lääketieteen laitoksesta biolääketieteen, farmasian ja kansanterveystieteen yksiköt.

Projektin aloite tuli opetushenkilökunnalta. Tarkoitus oli suunnitella vapaavalintaisiin opintoihin soveltuva jakso, jonka kohderyhmänä olisivat lääketieteen ja farmasian opiskelijat. Hammaslääketieteen opiskelijat tulivat mukaan vuonna 2013. Ensisijaisesti opetus suunnattiin jo perusopinnot suorittaneita opiskelijoita varten. Lääketieteen opiskelun kurssimaisuudesta johtuen eri vuosikurssien lukujärjestyksissä oli hyvin vähän tilaa opetukselle virka-aikana, saati mahdollisuuksia ryhmätyöopetukseen. Näistä käytännön syistä johtuen päädyttiin järjestämään luentosarja ilta-aikaan. Opintojakso nimeltä ”Vaihtoehtolääkintä ja uskomushoidot” (1,5 op) toteutettiin ensimmäisen kerran kevätlukukaudella 2010. Opintojakso suunniteltiin toteutettavaksi kahden vuoden välein. Vuoden 2010 suuren suosion vuoksi seuraava opintojakso oli kuitenkin jo vuonna 2011 ja sitä seuraava vuonna 2013.

Yleistavoitteena oli esitellä opiskelijoille kunkin uskomushoidon ”sisäinen teoria” eli indikaatiot, joihin hoitomuodon tarjoajat niitä käyttävät. Tämän jälkeen käytiin läpi, onko kyseisestä hoitomuodosta tieteellistä näyttöä joko tehon tai tehottomuuden puolesta. Toinen tärkeä kokonaisuus oli arvioida uskomushoitojen käyttöön ja niiden antamiseen liittyviä syitä sosiologian, antropologian ja psykologian kannalta. Keskeiset opetussisällöt muodostuivat seuraavanlaisiksi:

• Keskeiset rohdokset (”luontaistuotteet”) sekä niiden haitta- ja yhteisvaikutukset (4 h).
• Keskeiset uskomushoidot (homeopatia, vyöhyketerapia, ns. kuona-ainehoidot, vähähiilihydraattiset dieetit, manipulaatiohoidot, psykologiset hoidot kuten seksuaalivähemmistöjen ”eheytys” jne.) (4 h).
• Uskomussairaudet (sähköallergia, hiivasyndrooma, hajusteyliherkkyys, amalgaamiin liitetyt oireet) (4 h).
• Uskomushoitojen käyttöön vaikuttavia syitä (2 h).
• Lääketieteen uskomuspiirteitä (2 h).
• Uskomushoitoja käyttävä potilas vastaanotolla (2 h).

Kokeilun toteutus

Lähdemateriaalina luentojen valmistelussa käytettiin sekä uskomushoitojen antajien itse tuottamaa oppikirjamateriaalia (esim. Owen, 2007; Pizzorno, Murray & Joiner-Bey, 2008) sekä suomalaisten uskomushoitoyhdistysten verkkomateriaalia (esim. Suomen Homeopaatit ry, 2013). Tieteellinen näkökulma uskomushoitoihin perustui vertaisarvioituihin tutkimuksiin ja meta-analyyseihin uskomushoitojen tehosta tai tehottomuudesta (esim. Shang ym., 2005; Julkunen, 2006). Ilmoittautuneiden suuren määrän vuoksi katsottiin esseesuoritus opetushenkilökuntaa ajatellen ainakin kokeiluvaiheessa turhan kuormittavaksi, joten suoritustavaksi valittiin kuulustelu. Luentomateriaali toimitettiin myös verkkoon, eikä läsnäolopakkoa ollut.

Opintojakso tavoitti hyvin kohdeyleisönsä. Ilmoittautuneiden opiskelijoiden lukumäärät olivat kolmena vuotena 123, 128 ja 239. Aivan kaikki ilmoittautuneet eivät osallistuneet opetukseen tai kuulusteluun. Luennoilla oli silti kaikkina kolmena vuotena jatkuvasti noin sata opiskelijaa / luentokerta.

Kokeilun aikana oppimateriaalia ja opetussisältöjä muokattiin kokemusten ja opiskelijapalautteen perusteella. Ensimmäisen opintojakson (2010) palautteessa opiskelijat toivoivat myös uskomushoitajien omaa näkökulmaa. Vuonna 2011 kutsuimmekin viimeiselle luentokerralle vierailijoiksi homeopaatin ja vyöhyketerapeutin. Vuodelle 2013 opintojaksoa muokattiin edelleen. Taustalla oli opetushenkilökunnan toive liittää kurssiin enemmän materiaalia, joka opastaisi rationaaliseen tieteelliseen ajatteluun. Tavoitteena oli selventää opiskelijoille, kuinka tutkimusnäyttö ja ajattelumallit eroavat näyttöön perustuvassa lääketieteessä sekä uskomuslääkinnässä. Erityisesti korostettiin uskomuslääkintään ja -sairauksiin liittyviä kokemusperäisen ajattelun (experiential thinking) piirteitä (Lindeman, 1998). Kokemusperäinen ajattelu käyttää todistusaineistonaan tieteellisten havaintojen sijaan todistajanlausuntoja. Niihin sisältyy kuitenkin muun muassa vahvistusharha (confirmation bias), vastakkaisen informaation sivuuttaminen ja moraalisten ilmiöiden kuten ”puhtauden” ja ”luonnonmukaisuuden” liittäminen sinänsä neutraaleihin hoitoihin.

Vaikka kokeilussa oli alusta asti mukana myös lääketieteen omien käytäntöjen kriittinen arviointi, pyrimme kehittämään tätä aihepiiriä eteenpäin vuosien mittaan. Tavoitteeksi asetettiin, että opiskelijat erottaisivat kokemusperäiset käsitykset ja lumevaikutuksen näyttöön perustuvista hoidoista ja oppisivat, että kaikkia lääketieteellisiä käytäntöjä ei ole osoitettu tehokkaiksi ja vaikuttaviksi huolimatta niiden käytön yleisyydestä. Esimerkeiksi otimme muun muassa jälkipuintiin liittyviä ristiriitoja (Wahlbeck, 2005). Tähän liittyen pyrittiin opettamaan myös keskeisiä tilastollisia harhakäsityksiä sekä uskomuslääkinnässä että lääketieteessä. Kävimme läpi muun muassa korrelaation ja kausaliteetin sekä ajallisen yhteyden ja syy–seuraussuhteen eroja ja näiden ilmiöiden käyttöä erityisesti uskomushoitojen ”tehoa” perusteltaessa.

Uskomushoidoista kiinnostuneen tai niitä käyttävän potilaan kohtaamista harjoiteltiin interaktiivisella luennolla potilastapausten kautta (Kaavio 1). Tapauksia laadittiin ajatellen sekä apteekkihenkilökuntaa että lääkäreitä, vuonna 2013 myös hammaslääkäreitä.

Kaavio 1. Esimerkkejä luentojakson potilastapauksista. Yksi mahdollinen vastausmalli on esitetty kunkin tapauksen jälkeen, mutta opiskelijoilla saattoi olla myös muita ”oikeita” vastauksia

Pohdinta

Opiskelijapalaute on ollut kaikkina vuosina valtaosin myönteistä. Opintojakso on koettu tarpeelliseksi ja sen on katsottu tuovan kaivattua lisätietoa käytännön työhön. Erityisesti rohdosvalmisteita käsittelevillä luennoilla on ollut jonkin verran päällekkäisyyttä farmasian perusopintojen kanssa, mutta tämän välttäminen kokonaan on osoittautunut vaikeaksi. Mahdollisuus kohdata yhdellä luentokerralla myös uskomushoitojen antajia ja keskustella heidän kanssaan on saanut kiittävää palautetta. Opetushenkilökunta suhtautui aluksi itse varauksellisesti uskomushoitajien osallistumiseen luennolle. Kahdella viimeisellä kurssikerralla olemme kuitenkin huomanneet opiskelijoiden oppineen kurssin alkupuolella kyselevän ja kriittisen asenteen. Keskustelu uskomushoitajien kanssa on tuonut näkemystä, kuinka eri tavoin lääketieteessä ja uskomuslääkinnässä suhtaudutaan siihen, millaista näyttöä hoidon tehosta vaaditaan. Uskomushoitajien tapaaminen on ollut viimeinen opetuskerta, mikä on koettu harmilliseksi. Opiskelijat olisivat kaivanneet palautemahdollisuutta ja keskustelua opetushenkilökunnan kanssa uskomushoitajien tapaamisen jälkeen. Tämä epäkohta korjataan tulevaisuudessa.

Itse luentojaksot ovat olleet suosittuja. Luentojen interaktiivisuus on suuren osanottajamäärän vuoksi ollut melko vaikea toteuttaa, mutta opiskelijoiden oma aktiivisuus on ollut tässä suureksi avuksi. Opetushenkilökunta on havainnut, että opintojakson asiasisältö sinänsä on opittu hyvin. Vuonna 2013 kuulustelussa kokeiltiin kuitenkin haastavampaa kysymystyyppiä (Kaavio 2). Siinä esiteltiin potilastapaus ja haettiin kykyä tunnistaa potilaan kertomuksesta kokemusperäisen ajattelun tunnusmerkkejä sekä niiden eroja tieteelliseen ajatteluun nähden. Kuulusteluun osallistuneista yli 150 opiskelijasta vain noin 20 oli oivaltanut nämä keskeiset rationaalisesta ajattelusta poikkeavat piirteet. Lisäksi havaittiin, että opiskelijat itse liittivät tenttivastauksiinsa runsaasti tunnevaltaista argumentointia (”huijausta, huuhaata” yms.) asiaperustelujen ohella. Kuulusteluvaatimuksena oli myös ”selittää asia yleistajuisesti ilman erikoissanastoa”, mikä onnistui useimmilta erittäin hyvin.

Kaavio 2. Esimerkki potilastapauslähtöisesta luentokuulustelukysymyksestä sekä mallivastaus

Opintojakson kokonaistavoite – osata asiallisesti ja yleistajuisesti kertoa asiantuntijan näkemys uskomushoidoista – on mielestämme onnistunut melko hyvin. Enemmän työtä on tehtävä tavoitteessa saada opiskelijat hahmottamaan uskomuslääkinnällisen ja tieteellisen ajattelun eroja ja kokemusperäisen ajattelun piirteitä lääketieteellisissä käytännöissä. Tämä voi olla haastavaa, mikäli opiskelijoilla ei ole vielä omaa kokemusta tutkimustyöstä. Edellä mainittuihin seikkoihin on Itä-Suomen yliopistossa hyvä mahdollisuus vaikuttaa syksystä 2014 alkaen. Tällöin tuli voimaan uusi lääketieteen opetussuunnitelma, jossa jo ensimmäisen vuosikurssin opiskelijoille pyritään opettamaan tieteellisen ajattelun perusteita, näennäistieteen erottamista ja näytön luonnetta lääketieteessä.  Tällöin on tarkoitus tarjota myös alustavaa tietoa uskomushoidoista. Tästä toivomme olevan apua tulevaisuudessa myös uskomuslääkintäkurssin yhteydessä. Lisäksi uusi ensimmäisen vuoden opintojakso tarjoaa ryhmätyöskentelymahdollisuuden ja näennäistieteellisen tiedon analyysiharjoituksia, joiden pohjalta asioita voidaan syventää uskomuslääkinnän opintojaksolla. Seuraavan kerran pyrimme järjestämään kurssin kevätlukukaudella 2015. Erityisinä muutostarpeina ovat edellä mainitun uskomuslääkinnällisen tiedon luonteen hahmottaminen, itsekriittisyys näyttöön perustumattomia lääketieteellisiä käytäntöjä kohtaan sekä asiallisen perustelutavan omaksuminen potilastyötä varten. On myös tärkeää kehittää luotettavaa mittaria siitä, millainen vaikutus opintojaksolla on opiskelijoiden käsityksiin ja kykeneekö se antamaan tarvittavia työkaluja sekä näennäistiedon tunnistamiseen että uskomushoitoja käyttävän potilaan kohtaamiseen.

Kirjoittajat toimivat Itä-Suomen yliopiston Terveystieteiden tiedekunnassa. Petteri Nieminen toimii apulaisprofessorina ja Anne-Mari Mustonen apurahatutkijana biolääketieteen yksikössä, Markku Myllykangas toimii professorina kansanterveystieteen yksikössä, Hannu Raunio professorina ja Markus Storvik yliopistotutkijana farmasian laitoksessa.

LÄHTEET

Apteekkien Ammattieettinen neuvottelukunta (2013). Kannanotto. Onko luontaistuotteille tilaa apteekin hyllyllä? Luettu 26.8.2013, http://www.apteekkariliitto.fi/asiakkaille/eettiset-ohjeet/eettiset-kannanotot.html

Ilmanen, A., Myllykangas, M., Tuomainen, T.-P., Vertio, H. & Vuorenkoski, L. (2013). Lääkärien suhtautuminen vaihtoehtohoitoihin vuonna 2012. Suomen Lääkärilehti, 13–14, 1014–1018.

Julkunen, R. (2006). Hiivasyndrooma – tarua vai totta? Duodecim, 122, 287–294.

Lindeman, M. (1998). Motivation, cognition and pseudoscience. Scandinavian Journal of Psychology, 39, 257–265.

Owen, D. (2007). Principles and practice of homeopathy. The therapeutic and healing process. Philadelphia: Elsevier.

Pizzorno, J. E. Jr., Murray, M. T. & Joiner-Bey, H. (2008). The clinician’s handbook of natural medicine. 2. painos. Philadelphia: Elsevier.

Ross, S., Simpson, C. R. & McLay, J. S. (2006). Homeopathic and herbal prescribing in general practice in Scotland. British Journal of Clinical Pharmacology, 62, 647–652.

Saarni, S., Kattelus, M. & Nummi, V. (2013). Lääkärin etiikka. 7. painos. Helsinki: Suomen Lääkäriliitto.

Shang, A., Huwiler-Müntener, K., Nartey, L., Jüni, P., Dörig, S. Sterne, J. A., Pewsner, D. & Egger, M. (2005). Are the clinical effects of homeopathy placebo effects? Comparative study of placebo-controlled trials of homeopathy and allopathy. Lancet, 366, 726–732.

Suomen Homeopaatit ry (2013). Suomen Homeopaatit ry. Luettu 26.8.2013, http://www.homeopaatit.fi/.

Tehyn eettinen toimikunta 2005–2008 (2009). Aikamoisia arvoja. Pohdintoja hoitamisen etiikasta. Helsinki: Tehy ry.

Universität Essen (2013). Willkommen am Lehrstuhl für Naturheilkunde und Integrative Medizin. Luettu 26.8.2013, http://www.uni-due.de/naturheilkunde/

Universität Rostock (2013). Lehrstuhl für Naturheilkunde. Luettu 26.8.2013, http://www.naturheilkunde.uni-rostock.de/

UniversitätsSpital Zürich (2013). Institut der Naturheilkunde. Luettu 26.8.2013, http://www.naturheilkunde.usz.ch/Seiten/default.aspx.

Wahlbeck, K. (2005). Onko varhaisesta jälkipuinnista hyötyä vai haittaa? Duodecim, 121, 241–243.

PDF