Digiloikasta digiähkyyn – tai uusiin toimiviin opetuksen hybridiratkaisuihin

Anne Nevgi
vastaava päätoimittaja 

Laura Hirsto 
päätoimittaja

Maaliskuussa 2020 suomalaisissa yliopistoissa ja korkeakouluissa siirryttiin lähes yhden yön aikana suoraan etäopetukseen hallituksen päätettyä korona-epidemian takia sulkea oppilaitokset. Osalla yliopistojen opettajista oli jo erinomaiset valmiudet etäopetukseen digitaalisten laitteiden ja materiaalien avulla, mutta suurimmalla osalla näin ei ollut. Yliopistoissa laadittiin nopeasti etäopetuksen ohjeita opettajille ja lisättiin videoyhteyksien vaatimaa teknistä kapasiteettia. Helsingin yliopistossa oli toteutettu vuodesta 2017 alkaen useita erilaisia digiloikka-hankkeita ja Itä-Suomen yliopistossa oli jo pitkään kehitetty käänteisen opetuksen myötä digitaalisia opetusmateriaaleja ja oppimisympäristöjä. Silti myös kokeneille ja digipedagogisesti osaaville ja taitaville opettajille jatkuva etäkokoustaminen, etäopettaminen ja etäohjaus osoittautuivat haasteellisiksi ja äärettömän raskaiksi tehtäviksi. Tähän toki monille vaikutti myös se, että samaan aikaan oli kotona huolehdittava koululaisista tai päivähoitoikäisistä lapsista ja myös kannettava vastuuta ikääntyneistä vanhemmista ja sukulaisista. Raskainta etätyössä tuntui olevan taukojen vähäisyys ja jatkuvat, nopeat siirtymiset videokokouksesta toiseen sekä jatkuva pinnistely verkkoympäristössä vuorovaikutuksen onnistumisen eteen.

Tätä kirjoittaessamme yliopistot ovat edelleen suurimmaksi osaksi olleet etäopetuksessa keväästä lähtien. Tämä tarkoittaa opetuksen valmistelussa erittäin suurta lisätyötä niin kurssien opetussuunnitelmien muuntamisessa etäopetukseksi kuin tilavarausten siirtymisellä. Moni uusi opiskelija on joutunut aloittamaan yliopisto-opintonsa etäopintoina ja tämä on saattanut vaikeuttaa monella tavoin opintojen alkua. Olemme nyt kohtaamassa uuden haasteen, miten taata kaikille opiskelijoille ja opettajille turvallinen opetus- ja oppimisympäristö? Yliopistojen tilat eivät riitä, jos lähdetään siitä, että opetustiloissa tulee säilyttää riittävät turvavälit ja hygienia, ja tilat varataan vain puolelle tilan henkilömitoituksesta. Samaan aikaan on pohdittava, miten opintojen etenemisen kannalta tärkeä sosiaalinen tuki ja yhteisöllisyyden kokemus mahdollistetaan etäopetuksen ja kontaktiopetuksen hybridimallissa.

Etäopetukseen siirtyminen tarkoitti myös uudenlaisten tenttikäytäntöjen nopeaa kehittämistä. Osa opettajista siirsi tentit Moodleen ajastetuiksi tenteiksi, osa tenteistä muutettiin esseiden kirjoittamiseksi ja myös erilaisia etävalvonnassa tehtyjä tenttejä kokeiltiin.

Etäopetuksen aikana useissa yliopistoissa opiskelijat ovat saaneet suoritettua aikaisempaa enemmän opintopisteitä, mutta toisaalta monissa yliopistoissa opintopistekertymä jäi aikaisempaa heikommaksi. Syitä tähän saadaan selvitettyä jatkossa tutkimuksen avulla, mutta yksittäisten opiskelijoiden näkökulmasta koronalla on voinut olla erilaisia vaikutuksia. Jotkut opiskelijat ovat tuoneet esille, että koronan seurauksena tapahtunut siirtyminen etäopetukseen mahdollisti aikaisempaa joustavammat suoritustavat ja työn ohella opiskelun. On myös arveltu, että osa opiskelijoita työllistävästä palvelusektorista joutui ajamaan toimintaa alas, jolloin opiskelijoilla oli aikaisempaa enemmän aikaa panostaa opiskeluun. Koronan pakottama etäopiskelu on voinut toisaalta myös kasvattaa eroja opiskelijoiden välillä, ja erityisesti oman oppimisen säätelyn ongelmien kanssa painivien opiskelijoiden osalta etäopetuksen myötä vähentynyt sosiaalinen tuki opiskelulle on voinut vaikuttaa siihen, että kursseja on ollut vaikea saattaa loppuun, taikka on ollut vaikea pysyä omatoimisessa aikataulussa taikka asettaa itselleen sopivia tavoitteita.

Opettajille etäopetukseen siirtyminen on tuonut ennakoimattoman työmäärän lisääntymisen ohella akuutteja pedagogista ratkaisua vaativia kysymyksiä, sillä ei ole sama suunnitteleeko opetusta lähi- vai etäopetukseksi. Etäopetuksessakin pedagogisten mallien ja valintojen määrä on suuri, kuten myös erilaisten digitaalisten alustojen variaatio. Etäopetukseen siirtyminen vaati siis opettajalta teknologis-pedagogista osaamista taikka sen hankkimista lyhyellä varoitusajalla. Etäopetukseen siirryttäessä Zoomin ja Teamsin käyttömäärät lisääntyivät Suomessa ja kansainvälisesti valtavasti, ja uhkana oli alustojen käyttäjämäärien ylittyminen. Opettajan piti siis etäopetusta suunnitellessaan ottaa huomioon myös tietyn alustan mahdolliset yhteysongelmat, ja suunnitella opetukselleen mahdolliset vaihtoehtoiset toteutustavat. Kurssien muuntaminen lähiopetuksesta etäopetukseksi, vaati, että ensin piti miettiä, mitkä ovat asetetut osaamistavoitteet, ja minkälaisin “etä”-pedagogisin keinoin ne voisi saavuttaa, ja lisäksi vielä mikä digitaalinen alusta voisi näissä pedagogisissa ratkaisuissa toimia tukena.

Hyvin poikkeukselliset kevät- ja syyslukukaudet ovat tuoneet esille opettajien monipuolista osaamista, erilaisia ideoita ja varmasti myös monia yllättäviäkin haasteita. Olisikin kiinnostavaa nähdä lehdessämme artikkeleita, joissa kuvataan tämän koronakevään ajan kokemuksia siirtymisestä etäopetukseen, ja mitä hyviä käytäntöjä etäopetukseen kehitettiin, taikka minkälaiset asiat vaativat erityisesti edelleen kehittämistä. Poikkeuksellisesta keväästä ja syksystä jää varmasti omia uusia käytäntöjä opetuksen suunnitteluun ja toteuttamiseen sekä arviointiin jatkossakin, joten on varmasti hyvä pysähtyä myös pohtimaan, mitä kaikkea opetuksesta, oppimisesta ja yliopistojen ja korkeakoulujen toiminnassa opittiin.

Tässä numerossa julkaistaan kaksi tieteellistä artikkelia. Anu Tuomela, Anna Nurmivuori ja Sari Harmoinen ovat tutkineet, millaisia tarpeita on tunnistettavissa opiskelijoiden lähiohjaajina toimivilla opettajilla, pienryhmäohjaajilla ja opiskelijoilla artikkelissaan Tapaustutkimus omaopettajaohjauksen tarpeista osana holistisen ohjausmallin mukaista ohjausverkostoa korkeakoulussa. Omaopettajaohjaus perustuu holistiseen ohjausmalliin, jossa ohjaus rakentuu tukiverkostona ja opiskelijan lähimpänä tukena on omaopettaja. Omaopettaja on yliopiston opettaja tai tutkija, joka seuraa opiskelijan opintojen etenemistä yhteistyössä muiden ohjaustehtävissä toimivien kanssa. Tulokset osoittavat, että omaopettajaohjausmallissa on selkeitä kohtia, joita tulee kehittää. Tulosten perusteella onnistunut ohjaus vaatii selkeästi määritellyt ohjaustehtävät ja roolit ohjaajana. Artikkeli antaa hyvää pohjaa erityisesti pitkäjänteiselle ohjauksen kehittämiselle, jossa opiskelijan sitoutumista opintoihin tukee sama omaopettaja opintojen aikana. Tällaisista omaopettajista osana tukiverkostoa voisi olla hyötyä myös itseohjautuvan oppimisen haasteiden kanssa painivien opiskelijoiden oppimiselle, tavoitteiden asettamiselle sekä oman oppimisen ja asiantuntijaksi kasvamisen suunnittelulle erityisesti silloin, kun opiskeluun liittyvä tukiverkosto on saatavilla vain etänä. Tällöin omaopettajan ohjaus osana muuta ohjausta voisi toimia opiskelijan kiinnekohtana opintojen ja uravalinnan ohjauksen kuin myös persoonallisen kasvun tukemisessa. 

Marjut Arola, Aini Pehkonen ja Sanna Laulainen ovat artikkelissaan Sosiaali- ja terveysalan korkeakouluopiskelijoiden ammatillisen toimijuuden ideaalit tutkineet ammatillista toimijuutta ja millaisia jännitteitä on tunnistettavissa ammatillisen toimijuuden kehittymisessä opintojen aikana. Aineistona ovat opiskelijoiden eläytymismenetelmällä kirjoittamat tarinat. Tutkimuksen tuloksena tunnistettiin viisi erilaista ammatillisen toimijuuden tulkintakehystä ja näihin liittyviä jännitteitä. Tulokset auttavat ymmärtämään miten ammatillinen toimijuus kehittyy opintojen aikana ja tuloksia voidaan hyödyntää sosiaali- ja terveydenhuollon alan korkeakoulutuksen kehittämisessä. Erityisen kiinnostavaa olisi jatkossa pohtia sitä, miten etäopetukseen siirtyminen vaikuttaa ammatillisen toimijuuden kehittymiseen ja niihin lähteisiin, joista opiskelijat rakentavat ammatillista toimijuutta.

Kehittäminen ja kokeilut -osastossa on kaksi kiinnostavaa artikkelia pelillisyydestä opetuksessa ja oppimisessa. Panu Kalmi, Sanna Eronen ja Minna-Maarit Jaskari käsittelevät pelillisyyden haasteita opetukselle artikkelissaan Pelillisyys opetuksessa kiinnostaa – kokemuksia Vaasan yliopistosta. Tulosten perusteella pelillisyyttä sovelletaan opetuksessa monimuotoisesti ja tavoitteena on opiskelijoiden motivointi ja kiinnostuksen herättäminen, mutta myös työelämätaitojen kehittymisen tukeminen ja syväoppimisen vahvistaminen. Kirjoittajat painottavat, että pelillisyyden käyttöä opetuksessa tulisi vahvistaa ja sitä tulisi sisällyttää osaksi yliopistopedagogisia opintoja. Tuula Nousiainen, Mikko Vesisenaho, Emilia Ahlström ja Marika Peltonen kuvaavat artikkelissaan Moodlea pelillistämässä: kokemuksia opettajaopiskelijoiden tieto- ja viestintäteknologian kurssilta kehittämiskokeilua, jossa Moodle-oppimisalustalle lisättiin pelillisiä elementtejä. Kokeilun perusteella osoittautui, että opiskelijat pitivät enemmän pelillisestä kuin pelillistämättömästä oppimisympäristöstä. Nämä kaksi ensimmäistä kehittäminen ja kokeilut -artikkelia nostaa esille tärkeän elementin, jonka avulla etäopetuksen oppimisalustoja voitaisiin kehittää. Kummankin artikkelin viestinä on, että pelillistäminen on oppimisen kannalta hyödyllistä ja, että se monipuolistaa etäopetusympäristöä opiskelijan näkökulmasta mielekkäällä tavalla.

Eeva Harju ja Kirsi Lumme-Sandt ovat artikkelissaan Terveystieteiden väitöskirjatutkijoiden kokemukset vertaistuesta tohtoriopintojen aikana kuvanneet vertaistuen kehittämistä väitöskirjatutkimuksen tueksi. Haastattelujen perusteella vertaistuki tarjoaa emotionaalista tukea ja mahdollisuuden keskustella tutkimustyöstä samassa tilanteessa olevan vertaisen kanssa. Vertaistuki edellyttää kuitenkin väitöskirjatutkijan omaa aktiivisuutta ja yllättävän moni ei ollut mieltänyt olevansa osa akateemista yhteisöä ja oli tuntenut olevansa ainoa, jonka tohtoriopinnot viivästyvät. Kirjoittajat toteavat, että vertaistukea tulisi edelleen kehittää ja systemaattisesti tukea vertaisryhmien muodostumista jo tohtoriopintojen alussa. Tohtoriopetuskin siirtyi koronakriisin vuoksi pääasiassa etäopetukseen, osittain kursseja on myös peruttu tai siirretty. Väitöskirjatutkijoiden osallisuus esimerkiksi tutkimusryhmissä eroaa tieteealoilla, mutta etäopiskeluun siirtyminen on voinut tuoda haasteita myös saatavaan vertaistukeen.

Saila Poutiainen on kuvannut artikkelissaan Tutkielmaseminaarin Seminaaripassi graduprosessin tukena kehittämäänsä käytäntöä, jonka avulla on mahdollista seurata tutkielmaseminaaria suorittavien opiskelijoiden osallistumista seminaareihin. Seminaaripassi kehitettiin ratkaisuksi tilanteeseen, jossa opiskelijoilla oli vaikeuksia saada pro gradu tutkielmansa valmiiksi yhden lukuvuoden aikana ja jossa toisaalta seminaarin vetäjä saattoi myös vaihtua toiseksi. Seminaaripassin avulla opiskelijan osallistuminen seminaariin muuttui tavoitteelliseksi ja seminaaripassit tukivat tutkielmaprosessia.

Sirpa Tapola-Tuohikumpu, Sana Uotinen, Auli Talamo ja Minna Nykopp ovat tutkineet, miten vertaispalautteet tukevat oppimista ja miten opiskelijoita tulisi tukea vertaispalautteen antamisessa. He osoittavat artikkelissaan Opiskelijoiden verkko-oppimisympäristössä antamat kirjalliset vertaispalautteet tarkastelussa. Mitä opittavaa tieteellisen kirjoittamisen ohjaamiselle? opiskelijoiden herkemmin antavan myönteistä ja vähemmän kriittistä palautetta vertaisilleen. Artikkeli tarjoaa hyvää pohdittavaa erityisesti nyt COVID-19:n myötä, miten kehittää vertaispalautetta etäopetuksessa.

Soila Lemmetty, Tuomo Kuivalainen ja Nina Haltia ovat kartoittaneet artikkelissaan ”Tutkinnon puuttuminen on händikäppi työelämässä.” Avoimen yliopiston väylä ja työelämän tarpeet avoimen yliopiston opintojen perusteella yliopisto- ja korkeakouluopintoihin valittujen opiskelijoiden kokemuksia. Artikkelin teema liittyy myös jatkuvan oppimisen haasteeseen ja tarjoaa tähän kiinnostavan näkökulman. Kirjoittajat pohtivat, että on tärkeää kehittää avoimen yliopiston opintojen väylää korkeakoulu- ja yliopisto-opintoihin, koska työelämän vaatimukset muuttuvat nopeasti ja on tarpeen tarjota työelämässä oleville uudelleenkouluttautumista tutkintoon asti. Tällainen tutkinnon loppuunsaattamiseen liittyvä motivaatio opintojen suorittamiselle on saattanut olla vaikuttamassa siihen, että etäopintoja on joissakin yliopistoissa tehty suhteellisen ahkerasti, ja että joissakin oppiaineissa opinnäytetöitä on saatettu loppuun enemmän kuin normaalina keväänä.

Rope Kojonen, Joanna Töyräänvuori, Antti Laaksonen ja Lari Vainio ovat artikkelissaan Monikieliset tutkimusympäristöt Helsingin yliopistossa: Helsinki Collegium for Advanced Studies (HCAS) ja HY:n kielistrategia käsitelleet monikielisyyden ja kielistrategian vaikutuksia Helsingin yliopiston kansainvälisten tutkimusyksikköjen toimintaan. Artikkelissa tuodaan esiin englannin kielen vähittäinen kasvu dominoivaksi kansainväliseksi kieleksi tutkimusjulkaisuissa ja pohditaan suomen kielen asemaa tutkimuksen kielenä. Kansainvälisen ja monitieteisen tutkimusryhmän yhteiseksi kieleksi valikoituu englanti, koska tätä kieltä osaavat kaikki. Kansainvälisyys ja englanninkieli liittyvät vahvasti yhteen. Huolimatta monista yrityksistä, monitieteisen ja kansainvälisen tutkimusryhmän on ollut vaikeata rakentaa yhteyksiä suomalaisten yliopistojen tutkimusryhmään. Kirjoittajat toteavatkin, että integraation keinoja on syytä tutkia ja kehittää.

Tässä numerossa julkaistaan lisäksi kaksi artikkelia Keskustelua osastossa.

Olli Loukola kirjoittaa artikkelissaan Filosofi ja matonkuteet – polemiikkaa filosofian opettamisesta, että filosofian opettaminen poikkeaa useiden muiden tieteenalojen opetuksesta tavalla, jolla olisi annettavaa myös muiden alojen opetukselle. Kirjoitus antaa ajattelemisen aihetta kaikille yliopisto-opettajille sen suhteen, miten tarjoaa opiskelijoille vastauksia, ja missä määrin opettaa ajattelemaan itse, sekä missä määrin opettajan roolina on ottaa kantaa, ja missä määrin auttaa opiskelijoita muodostamaan oman kantansa. Nämä kysymykset ovat sekä filosofian opettamisen että yleisesti opettamisen taustalla, ja kannustaa yliopisto-opettajaa pohtimaan omaa opettajuuttaan suhteessa näihin.

Hanna Alaniska ja Merja Maikkola kartoittavat korkeakoulujen yliopistopedagogisten opintojen tilannetta artikkelissaan Korkeakoulujen pedagoginen koulutus. Monissa yliopistoissa on jo tarjolla opettajankelpoisuuden tuottava yliopistopedagogiikan kokonaisuus, osassa tarjotaan vain osa opinnoista niin sanottuina PD-opintoina ja toisissa on tarjolla enemmän tai vähemmän hajanainen valikoima erilaisia kursseja. Alaniskan ja Maikkolan kyselyyn tuli harmillisen vähän vastauksia ammattikorkeakoulusektorilta, joten sen osalta on vielä tämän pohjalta vaikeaa tehdä johtopäätöksiä. Kirjoittajat suosittelevat kuitenkin, että korkeakoulujen pedagogista koulutusta pitäisi entisestään lisätä ja systematisoida. Koronapandemian aiheuttaman laajasti työllistäneen etäopetukseen siirtymisen myötä tähän koulutuksen tarpeellisuuteen on helppo yhtyä. On todennäköisempää, että opettajien, joilla oli riittävät teknologis-pedagogiset taidot, oli muita helpompaa ja vähemmän kuormittavaa siirtyä etäopetukseen.

Lehdessä julkaistaan lisäksi kaksi lektio precursoriaa ja professori Mari Murtosen juhlaluento korkeakoulupedagogiikan professuuriin Tampereen yliopistossa. KT Sanna Väisäsen lektion aiheena on opettajaksi opiskelevien opiskeluhyvinvointi opettajankoulutuksessa. Lektiossaan Väisänen tarkastelee opiskeluhyvinvoinnin rakentumista ja sitä, miten sitä säädellään opintojen aikana. KT Päivi Virtasen lektio Self-regulated learning in higher education: Basic dimensions, individual differences, and relationships with academic achievement kertoo oppimisen itsesäätelyn variaatiosta ja suhteesta akateemiseen suoriutumiseen yliopisto-opinnoissa. Professori Mari Murtonen korostaa juhlaluennossaan korkeakoulupedagogiikkaa opettajien ja korkeakoulujen voimavarana, jonka avulla voidaan tukea opiskelijoiden parempaa oppimista ja akateemisten taitojen kehittymistä.

Toivotamme lukijoillemme antoisia lukuhetkiä lehtemme artikkelien parissa!

Anne Nevgi
vastaava päätoimittaja                                                 

Laura Hirsto
päätoimittaja