”Epäkonferenssin” keinoin käsiksi ihmistieteiden teoreettisiin ja metodologisiin käänteisiin

Minna Opas & Marjaana Puurtinen
minna.opas@utu.fi, marjaana.puurtinen@utu.fi

Projektiluonteinen ja usein ylhäältä johdettu tutkimustyö voivat kuin huomaamatta johtaa sirpaleiseen ja kapea-alaiseen teoreettiseen ja metodologiseen ajatteluun. Aikaa oman tutkimuksen tekemisen lähtökohtien pohtimiseen ja eri tieteenalojen edustajien kanssa käytyyn vuoropuheluun saatetaan käyttää valitettavan vähän. Ihmistieteissä tieteen tekemistä suuntaavat paradigmat sekä niiden sisällä tapahtuvat, pienemmät ja suuremmat teoreettiset ja metodologiset käänteet. Erityisesti tiiviissä tahdissa työskentelevät väitöskirjantekijät ovat melkoisen haasteen edessä pyrkiessään asemoimaan oman työnsä osaksi aikaisempaa tutkimustraditiota. Myös me tutkijoina ja väitösohjaajina saatamme huomata tieteidenvälisissä väitös- tai muiden hankkeiden parissa työskennellessämme olevamme suhteellisen tietämättömiä toisten tieteenalojen traditioista. Ymmärrys oman ja muiden ihmistieteiden päälinjoista on kuitenkin edellytys tuoreiden monitieteisten tutkimusaiheiden tunnistamiselle ja toimivalle tieteidenväliselle tutkimustyölle. Näihin teemoihin tarttuaksemme järjestimme Turun ihmistieteiden tutkijakollegiumissa kesällä 2016 niin sanotun epäkonferenssin (unconference) otsikolla ”Turns – Paradigm shifts in human sciences”. Tapahtumassa eri tieteenaloja ja uravaiheita edustavat tutkijat pohtivat pienryhmissä omilla tieteenaloillaan tapahtuneita käänteitä, tekemiensä valintojensa taustavaikuttimia sekä omaa tutkijuuttaan. Epämuodollinen, keskusteleva formaatti haastoi tervetulleella tavalla perinteisen akateemisen asiantuntijaroolin ja jätti tilaa epävarmuuden ilmaisemiselle. Tässä kirjoituksessa kerromme epäkonferenssin teemasta, toteutuksesta ja keskusteluista heränneistä ajatuksista. Tavoitteemme on nostaa esiin yksi erityisesti väitösohjauksessa usein taustalle jäävä teema, eli oman ja kollegoiden tutkimustyön taustaoletuksiin pureutuminen sekä esitellä tapa, jolla tällaista epävarmaa ja vaikeaakin asiaa voidaan käsitellä perinteisten opetusmuotojen sijaan. Erityisenä kohteenamme ovat väitösohjattavat ja heidän ohjaajansa, mutta samalla koko yliopisto oppivana yhteisönä.

Käänteet ihmistieteissä

Tiede ja tieteelliset teoriat eivät ole ajattomia staattisia konstruktioita. Viimeistään Thomas Kuhnin (2012) teoria tieteen vallankumouksista ja paradigmanmuutoksista teki näkyväksi tieteellisten teorioiden aikasidonnaisen ja sosiaalisen luonteen. Vaikka kuhnilaisen paradigman käsite itsessään on saanut paljon kritiikkiä osakseen ja sen on laajalti tullut korvaamaan käänteen käsite ja käänne-diskurssi, on ajatus tieteen syklisyydestä edelleen merkityksellinen: uusista teoreettisista innovaatioista tulee niiden levitessä laajempaan käyttöön normi, kunnes jokin uusi teoria tai näkökulma jälleen valtaa niiltä alaa. Käänteistä puhuttaessa on huomattava, että käänteen käsite ei ole yksiselitteinen, vaan termillä voidaan kuvata hyvin erilaisia ja eritasoisia muutoksia vallitsevissa metodologisissa ja teoreettisissa lähestymistavoissa.

Epäkonferenssissa viittasimme käänteen käsitteellä niin kokonaisvaltaisiin teoreettisiin ja metodologisiin paradigmanmuutoksiin kuin niiden sisällä tapahtuviin suppeampiin näkökulman, painopisteen tai metodologian muutoksiin. Hyvinä esimerkkeinä näistä ovat omat tieteenalamme. Monissa humanistisissa ja yhteiskuntatieteissä 1980- ja 1990-lukujen ruumiillinen käänne laajeni 2000-luvulle tultaessa materiaaliseksi käänteeksi. Kasvatustieteissä ja psykologiassa voidaan puolestaan 2000-luvulla tapahtunutta neurotieteen läpilyöntiä pitää laajana paradigmaattisena käänteenä, vaikkakaan neurotieteet eivät ole muuttaneet näillä aloilla vallitsevaa käsitystä aktiivisesta konstruoivasta oppijasta vaan pikemminkin tuoneet aloille siihen uusia metodologisia ja teoreettisia selitysmalleja. Käänteiden voidaan näissä esimerkeissä nähdä paljastavan tutkimusalojen teoreettis-metodologisen kerroksellisuuden.

Tämän päivän tieteessä erona aikaisempaan on se, että tieteen paradigmaattisia syklejä on meneillään useita samanaikaisesti ja ne limittyvät toisiinsa monin tavoin. Tieteellisten julkaisujen määrän jatkuvasti kasvaessa myös uusia käänteitä syntyy kiihtyvällä tahdilla. Tutkijat eivät voikaan enää pitäytyä yhdessä valitsemassaan näkökulmassa tai käänteessä vaan heidän, niin väitöskirjatutkijoiden kuin pidemmälle ehtineiden tutkijoiden, on asemoitava oma lähestymistapansa useiden vanhojen ja tuoreempien käänteiden muodostamaan maastoon. Esimerkiksi humanistisilla aloilla ei enää riitä se, että tunnistaa oman tutkimuksensa osaksi vaikkapa jälkimodernia teoriaperinnettä. Sen lisäksi tutkijan tulisi ymmärtää niitä prosesseja, jotka johtivat jälkimoderniin teoretisointiin mutta samalla olla tietoinen ja suhteuttaa teoreettinen viitekehyksensä myös toisten käänteiden viitekehyksiin, kuten spatiaaliseen, lingvistiseen, diskursiiviseen, performatiiviseen, historialliseen, aineelliseen, affektiiviseen, ontologiseen ja posthumanistiseen käänteeseen – vain joitain tämänhetkisiä käänteitä mainitaksemme.

Tutkijana käänteiden keskellä

Miten käänteet siis lopulta vaikuttavat tutkimukseemme? Mitä haasteita syntyy siitä, että tietyn käänteen innoittamana tai sellaisen sisällä tehty tutkimus tarkoittaa myös käänteen ontologisten ja epistemologisten perusolettamuksien hyväksymistä, joko tietoisesti tai valitettavan usein myös tiedostamatta? Entä jos tutkimusta tehdään usean käänteen viitekehyksessä? Ja mitä tämä kaikki tarkoittaa tutkijan tutkijaidentiteetin kannalta? Näkymä monimutkaistuu entisestään, kun mukaan otetaan monitieteisyys ja tieteidenvälisyys. Samalla käänteiden ja eri oppialojen käännehistorian, oppihistorian, tunteminen muodostuu entistä tärkeämmäksi. Saman tyyppiset käänteet myös tapahtuvat eri tieteenaloilla eriaikaisesti.

Yllä kuvattujen kaltaisten käänteiden runsaus ja tahti asettavat haasteita myös väitöskirjojen ohjaukselle. Miten voimme ohjaajina opastaa nuoria tutkijoita tässä käännepaljoudessa? Voidakseen asemoida oman tutkimuksensa teoreettisesti ja metodologisesti tulee nuoren tutkijan tunnistaa käänteiden historiaa ja käänteitä kohtaan osoitettua kritiikkiä, mutta ennennäkemättömän laajalla skaalalla. Positioinnin lisäksi tutkijoita tulisi ohjata kriittisesti pohtimaan käänteiden merkitystä tutkimukseen.

Väitösohjauksen yhtenä haasteena on myös se, miten tämä kaikki otetaan haltuun nelivuotisiksi suunnitelluissa väitöskirjaprojekteissa. Mihin asti ohjaajan tulisi viitoittaa ohjattavan polkua käänneviidakossa ja missä vaiheessa nuoren tutkijan olisi itse annettava löytää oma paikkansa tutkimuksen kentällä? Kuinka auttaa ohjattavaa silloin, kun ohjaus tapahtuukin ohjaajan oman aiheen ”vierestä”? Entä miten toimia monitieteisessä ympäristössä, kun kumppanitieteenalalla tietty käänne on koettu 10 vuotta aikaisemmin, tai samalle käänteelle paljastuukin monta eri määritelmää?

Koska kaikkea edellä mainittua on erittäin vaikea saavuttaa väitösprosessin aikana yksin – positiointi vaatii oman lähestymistavan löytymistä ja kypsymistä tutkijana – on akateemisella yhteisöllä tässä tärkeä rooli. Mielestämme on tärkeä tarjota väitöskirjan tekijöille ja kokeneemmille tutkijoille mahdollisuus kohdata erilaisia tutkimuspolkuja sekä harjoitella omaan tutkimustyöhön ja -kenttään kohdistuvaa kyselevää ja reflektiivistä otetta.

Epäkonferenssissa yhteisvoimin käsiksi käänteisiin

Turun ihmistieteiden tutkijakollegiumin järjestämä, noin 80 osallistujaa houkutellut kaksipäiväinen tapahtuma järjestettiin niin sanotun epäkonferenssin formaattia mukaillen. Epäkonferenssin pyrkimyksenä oli tuottaa todellinen keskusteleva tilaisuus, jossa vältettiin perinteistä hierarkkista asetelmaa osallistujien välillä ja jossa sai (ja pitikin) sanoa ja kysyä myös sellaista, mitä ei ollut tullut aiemmin ajatelleeksi. Tapahtuma rakentui kutsuttujen puhujien alustusten ja pienryhmäkeskustelujen vuorottelulle. Osallistumiskynnys pidettiin matalana pyytämällä osallistujia valmistautumaan etukäteen pohtimalla vastauksia epäkonferenssin teemaan liittyviin kysymyksiin omista kokemuksistaan käsin: Mihin käänteisiin olet osallistunut opintojesi tai urasi aikana? Mitkä ovat oman alasi tärkeimmät käänteet? Onko joku käänne vaikuttanut valitsemiisi tutkimusmenetelmiin? Jos, niin miten? Millaisiin tieteenalasi käänteisiin liittyviin ongelmiin olet törmännyt omassa työssäsi?

Kutsuttuja puhujia pyydettiin kertomaan epämuodollisesti omilla aloillaan tapahtuneista teoreettisista ja metodologisista käänteistä ja siitä, miten käänteet ovat vaikuttaneet heidän omaan työhönsä. Alustusten epämuodollisuus vietiin niin pitkälle, että pääpuhujien esittelyissäkin perinteisen ansioluettelon sijaan jokaisesta puhujasta mainittiin kolme heidän itse valitsemaansa yksityiskohtaa – joista tosin vain yksi oli täysin totta. Alustukset vaihtelivat perinteisimmistä katsauksista videoklippeihin akateemisissa konferensseissa esitetyistä performansseista. Kunkin alustuksen jälkeen kävijät jakautuivat seminaaritiloihin, joissa osallistujat jakautuivat edelleen 3–4 hengen ryhmiin. Näiden keskustelusessioiden teemojen tavoitteena oli johdatella osallistujien ajattelua yleisemmistä omaan tieteenalaan liittyvistä aiheista (”Käänteet ja tieto”) kohti omaa tutkimustyötä (”Käänteet ja metodologia”) ja edelleen kohti omaa positiota suhteessa oman tieteenalan traditioihin (”Käänteet ja tutkija”). Kollegiumin tutkijat ohjeistivat session osallistujat kahteen tiiviiseen, 20 minuuttia kestävään pienryhmäkeskusteluun tämän kirjoituksen liitteenä (liite 1) olevien kysymysten turvin. Kunkin 20 minuutin keskustelun jälkeen päähuomioita nostettiin esiin koko session osallistujajoukon kesken.

Epäkonferenssin anti 

Epäkonferenssi osoittautui erittäin tehokkaaksi ja antoisaksi tavaksi käsitellä kaikille tieteenaloille yhteistä teemaa. Keskusteluissa kävi ilmi, miten tutkijoiden tietoisuus oman tieteenalansa käytänteistä ja ne tavat, joilla tutkijoita ohjataan oman tieteenalansa pariin eroavat hyvin paljon tieteenaloittain. Epäkonferenssi nosti myös pintaan tutkijoiden arjen vähäiset mahdollisuudet informaalille tieteidenväliselle keskustelulle, jossa akateemiset roolit voidaan hetkeksi unohtaa. Epäkonferenssin valmistelun ja itse tapahtuman aikana käyty avoin ja intensiivinen keskustelu pakotti myös meidät, tapahtuman järjestäjät, pohtimaan käänteiden merkitystä niin omassa tutkimuksessamme kuin väitöskirjojen ohjaustyössä sekä havaitsemaan tietämättömyytemme naapuritieteenalojen päälinjoista. Tapahtuman positiivinen ilmapiiri sekä osallistujien aktiivisuus ja uskallus sanoa myös se, mitä ei vielä tiedä tai mistä on epävarma, jopa hiukan yllätti meidät tapahtuman järjestäjät. Tällaiseen vapaamuotoisuuteen tarjotaan akateemisissa tilaisuuksissa harvoin mahdollisuus, vaikka jokainen meistä tietää epävarmuuden olevan uusien kysymysten lähtökohta. Epäkonferenssin kaltaisista tapahtumista ei synny saman tien mitattavissa olevia tieteellisiä tuotoksia, mutta niiden anti lienee nähtävissä pidemmällä aikavälillä. Kyselevän otteen ja avoimuuden mahdollistavia foorumeja ei voi yliopistossa olla liikaa. Vasta näiden kautta voidaan saavuttaa todellista tieteidenvälistä ymmärrystä ja yhteistyötä ja tukea tutkijoita oman työnsä sijoittamisessa osaksi laajempaa tieteellistä keskustelua.

Minna Opas ja Marjaana Puurtinen kuuluvat Turun ihmistieteiden tutkijakollegiumiin (Turku Institute for Advanced Studies, Turun yliopisto). Opas työskentelee erikoistutkijana historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksella ja Puurtinen tutkijatohtorina opettajankoulutuslaitoksella sekä psykologian ja logopedian laitoksella.

LÄHTEET

Kuhn, T. S. (2012). The structure of scientific revolutions. 50th Anniversary. 4th edition. Chicago: University of Chicago Press.

Liite 1. Epäkonferenssin kolmen keskustelusession kysymykset, laatineet Sari Irni, Johanna Kallo, Anne Kumpula, Silja Laine, Minna Opas, Marjaana Puurtinen, Jukka Sarjala ja Koen Veermans. 20-minuuttiset keskustelut käytiin osallistujien vapaasti muodostamissa ryhmissä siten, että ryhmiä vaihdettiin jokaisen keskustelun jälkeen. Järjestäjinä toimineet tutkijakollegiumin tutkijat pyrkivät sijoittumaan eri pienryhmiin. Kysymykset esitettiin englanniksi ja keskustelu käytiin pienryhmän jäsenten mukaisesti joko suomeksi tai englanniksi.

Sessio 1: ”Tietää vai olla tietämättä? Käänteet ja tieto”

A: Mitä ovat ne oman tieteenalasi teoreettiset käänteet, joihin olet osallistunut tai joista olet kuullut? Onko eri tieteenalojen välillä tapahtuneissa käänteissä eroja tai samankaltaisuuksia?

B: Millä tavoin uusien käänteiden esiin nouseminen vaikuttaa oman tieteenalasi tutkimukseen? Miten ihmiset kokemuksesi mukaan reagoivat uusiin näkökulmiin ja käsitteisiin? Millä tavoin mahdolliset erot tieteenalojen välillä vaikuttavat tieteidenväliseen tutkimukseen?

Sessio 2: ”’Hands on. Käänteet ja metodologia”

A: Mitä metodologioita käytät tutkimuksessasi? Oletko kiinnostunut niiden historiasta tai epistemologisista lähtökohdista? Oletko pohtinut käyttämiesi metodologioiden seurauksia tutkimustyöllesi? Jos, millaisissa olosuhteissa? Onko joku käänne vaikuttanut tutkimusmenetelmiesi valintaan? Jos, millä tavoin?

B: Tarkoittavatko “käänteet” välttämättä myös muutoksia tutkimusmenetelmissä? Millä tavoin voidaan muodostaa kestäviä tutkimusmetodologioita jatkuvien uusien käänteiden keskellä? Tarkoittaako teoreettinen käänne aina metodologista käännettä?

Sessio 3 ”Kuinka olla akateeminen? Käänteet ja tutkija”

A: Onko joku käänne tai paradigma, johon tunnet ottavasi osaa? Kuinka päädyit tähän käänteeseen tai paradigmaan?

B: Voiko osallistua uusiin käänteisiin ilman että joutuu pitämään omaa aikaisempaa työtään vanhentuneena? Miten suhtautua uusiin käänteisiin, jotka nousevat esiin tutkimusprosessin aikana?

PDF