Skip to content

Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta

9.12.2014

Mari Murtonen

E-PF-Kirja-arviointeja

Vehviläinen, S (2014). Ohjaustyön opas. Yhteistyössä kohti toimijuutta. Helsinki: Gaudeamus. 239 s.

Sanna Vehviläisen Ohjaustyön opas tulee tarpeeseen: ohjauksesta on kirjoitettu lähiaikoina suhteellisen vähän ja tarve alan kirjallisuudelle on suuri. Opas on tarkoitettu monenlaisille ohjaajille ja Yliopistopedagogiikka-lehdenkin lukijakunnasta löytyy varmasti monia opettajia, ohjaajia, mentoreita, tuutoreita ynnä muita, joille teos on tervetullut apu.

Vehviläinen asemoi kirjan jo otsikossa toimijuuden teoriaan, joka on yksi uusimmista ja lupaavimmista yliopistokoulutukseen liittyvistä teorioista. Toimijuuden ajatus kulkee vahvasti läpi koko teoksen, eli ohjauksen tavoitteena on lisätä ohjattavan tai ohjattavien aloitteellista, itseohjautuvaa, tavoitteellista ja vastuuta ottavaa toimintavalmiutta.

Vehviläisen mukaan teoksen tarkoituksena on ”saattaa ohjauksen osapuolet tekemään yhteistyötä” ja ”iloitsemaan ohjauksesta ja pitämään sitä antoisana ja innostavana (s. 5)”.  Kirjoittaja jatkaa: ” Ohjauksen ilo, arvokkuus ja palkitsevuus kumpuavat aina samasta lähteestä: kunnoittavasta, yhteistyöhön perustuvasta suhteesta ohjattavan kanssa ja etuoikeudesta saada olla mukana, kun toinen ihminen käy läpi vaativaa ja palkitsevaa oppimis- ja työskentelyprosessia ja tulee sen myötä hieman enemmän toimijaksi, osalliseksi – ja omaksi itsekseen.” Tämä kirjoittajan käsitys ohjauksesta on kuvaavaa koko kirjan tyylille ja kiteyttää hyvin kirjan keskeisimmän sanoman.

Kirja jakautuu kolmeen osaan, joista ensimmäisessä osassa pureudutaan ohjauksen määrittelyyn, toisessa osassa mietitään ohjauksen toimijoita ja kolmannessa, sivumäärällisesti pisimmässä osassa keskitytään ohjauksen metodeihin, käytäntöihin ja harjoituksiin. Jokaisessa osassa on mukana esimerkkejä ohjaustilanteista sekä harjoituksia, joita voi käyttää tai joiden avulla voi reflektoida omia ohjaustilanteitaan. Esimerkit valaisevat hienosti kirjoittajan tarkoittamia asioita, kuten (s. 39) yliopiston opettajan oivallus, että ”ohjaus ei ole sitä, että hänen täytyy keksiä keinot, joilla motivoida ja sysiä ohjattavaa eteenpäin … vaan että ohjaus onkin yhteistoimintaa. Ohjattava on yhteistyökumppani, jolla itsellä on vastuu etenemisestään.”

Kirjassa käsitellään ohjaukseen liittyviä perustavanlaatuisia kysymyksiä, kuten miten ohjaus eroaa neuvomisesta ja opettamisesta (s. 50 ja 155–196). Vehviläisen mukaan (s. 158) ”Ohjauksessa on usein määritelty rajaa psykoterapiaan ja psykoterapeuttiseen hoitoon, opettamiseen tai muihin auttamistyöammatteihin. Näin on syntynyt määritelmä ohjaustyöstä neuvomisen välttämisenä.” Neuvo on kuitenkin yksi tärkeä ohjaamisen muoto erityisesti ongelmanratkaisutilanteissa, joten keinona sitä ei ole syytä vältellä, mutta sen ongelmakohdat on hyvä tiedostaa. Myös ohjauksen suhdetta psykoterapiaan käsitellään kirjassa kattavasti.

Ohjauksen alkaessa on hyvä sopia ohjaajan ja ohjattavan kesken pelisäännöistä ja tehdä mahdollisesti ohjaussopimus. Ohjaajaa auttaa ohjaustyössä myös tiettyjen seikkojen tunnistaminen, kuten onko ohjaus tuotosvetoista vai prosessivetoista (s. 111–113). Esimerkiksi graduseminaari on perinteisesti tuotosvetoista ohjausta, jossa prosessilla on selkeät tavoitteet. Prosessivetoinen ohjaus taas etenee ohjattavan omien intressien suuntaisesti ja odotukset ja tavoitteet voivat vaihtua. Ohjauskäytänteet voidaan jaotella myös proaktiivisiin ja reaktiivisiin (s. 114), joista edelliset suunnataan työskentelyn aloittamiseen ja jälkimmäiset reagoivat vastaan tuleviin kysymyksiin ja ongelmiin.

Kirjan keskeinen ja konkreettinen anti lukijalle ovat Vehviläisen hahmottelemat neljä ohjauksen orientaatiota, jotka auttavat ohjaajaa miettimään ohjauksen kulkua, tarkoitusta ja tavoitteita. Näiden tunnistaminen auttaa ohjaajaa käyttämään eri ohjaustilanteisiin soveltuvia käytäntöjä ja vaihtelemaan niitä joustavasti. Kannatteleva orientaatio keskittyy asiakkaan tunteeseen tai kokemukseen, ja tavoitteena on hyväksyvän ilmapiirin luominen. Tässä orientaatiossa voi nähdä piirteitä psykoterapiasta. Tunnetilojen huomioiminen ja hyväksyminen on tärkeää esimerkiksi työskentelyn aloittamisvaiheessa. Vehviläinen esittää hyviä käytännön esimerkkejä tällaisen tilanteen luomisesta, esimerkiksi metapuheen käytöstä tilanteen auttamisessa (s. 129). Tutkivassa orientaatiossa keskeisiä ajatuksia ovat katseen kääntäminen itseen päin, itsereflektio, dialogi ja konstruktivistinen ohjaus. Ohjauksessa kysytään, mihin tutkivan huomion tulisi ohjautua ja mitä on oikeutettua ja mielekästä nostaa esiin. Ohjaaja käyttää työvälineinä kysymistä ja peilaavaa puhetta. Ongelmanratkaisuorientaatiossa on monesti piirteitä palvelukohtaamisesta, eli tilanteesta, jossa asiakas tuo ongelman asiantuntijan ratkottavaksi. ”Tähtäin on siis toivotussa tilassa, jossa ongelmaa ei ole tai sen vaikutuksesta on päästy pois” (s. 119). Tämän orientaation yhteydessä käsitellään kattavasti neuvonnan ja palautteen antamisen problematiikkaa. Neljäs orientaatio on nimeltään Opettamisorientaatio, eli ohjaus pedagogiikkana. Opinnäytetyön ohjaaminen on tyypillinen opettamisorientaatiotilanne, eli ohjauksessa on tarkoitus oppia tiettyjä asioita ja oppimista tavoitellaan tiettyjen toimintatapojen ja prosessien kautta. Vehviläinen esittää ratkaisutapoja tyypillisiin opinnäyteseminaarin ongelmiin (s. 179–188), kuten ryhmän hiljaisuuteen, heikkotasoisiin luonnosteksteihin, kirjoittamisen alkuun pääsemisen ongelmiin ja tilanteeseen, jossa ohjattava ei ymmärrä palautetta, jota ohjaaja toistuvasti antaa. Tohtoriohjaukseen liittyen Vehviläinen käsittelee kolmea toimintamallia: opettamis-, kisälli- ja kumppanuusmallia.

Entä jos ohjaus ei onnistu? Vehviläisen sanoma on, että ohjaus ei aina onnistu ja jos näin käy, siitäkin päästään yli. Tavoitteena onkin ”riittävän hyvä ohjaus” ja ”ihmisen kokoinen ohjauskäytäntö”, eli toisinaan kompastellaan enemmän, toisinaan vähän vähemmän. Tärkeää on keskeneräisyyden hyväksyminen ja epäonnistumisen salliminen. Tärkeää olisi kuitenkin säilyttää ohjaus ohjaajan ja ohjattavan yhteisenä asiana tai matkana, jota kuljetaan yhdessä. Toisaalta ohjaajan on hyvä myös tiedostaa ammatillisuutensa rajat, eli tarvittaessa apua haetaan myös muualta.

Kokonaisuutena Vehviläisen Ohjaustyön opas on lämminhenkinen teos, jota on hyvin miellyttävä lukea. Voisi sanoa, että opas toimii malliesimerkkinä sanomastaan: lukijalle syntyy olo, että opas kannattelee ja ymmärtää häntä, kehottaa tutkiskelemaan omia ajatuksiaan ja käsityksiään ohjauksesta, auttaa konkreettisilla esimerkeillä ratkaisemaan käytännön ongelmia sekä ohjaa oppimaan lisää ohjaukseen liittyviä asioita. Suosittelen teosta kaikille ohjaajille ja myös ohjattaville!

Mari Murtonen toimii yliopistopedagogiikan yliopistotutkijana Turun yliopistossa.

PDF

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s