Artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittaminen – kokemuksia Tampereen yliopiston tutkijakoulun kurssilta

Pirjo Nikander & Nelli Piattoeva

Kirjoitus esittelee Tampereen yliopistossa syksyllä 2013 toteutettua kaksipäiväistä artikkeliväitöskirjan yhteenvetoluvun kirjoittamista käsitellyttä tohtorikoulutuskurssia. Avoimesta seminaaripäivästä ja sitä seuraavasta oppialakohtaisesta tekstityöpajapäivästä rakentuneen kurssin toteutti Tampereen yliopiston tutkijakoulu osana laajempaa kaikkien tieteenalayksikköjen tohtoriopiskelijoille avointa yhteisten tohtorikoulutuskurssien kokonaisuutta. Tilaisuuden tavoitteena oli virittää keskustelua artikkeliväitöskirjan yhteenvetoluvulle kulloinkin asettuvista kriteereistä, tavoitteista, ohjeistuksista ja oppiainekohtaisista kirjoittamisen ja ohjauksen konventioista. Samalla kurssi tarjosi artikkeliväitöskirjaa kirjoittaville tohtoriopiskelijoille konkreettisia välineitä, vertaisohjausta ja keskusteluareenoita. Sen kuluessa pilotoitiin mallia, jossa yliopiston yhteisen tutkijakoulun järjestämän asiantuntijaluennoista koostuvan seminaaripäivän jälkeen tohtoriopiskelijat jalkautuivat omaan tieteenalayksikköönsä, jossa keskustelua jatkettiin oman tohtoriohjelman edustajan vetämässä tekstityöpajassa. Kurssikokonaisuus vahvisti käsitystä siitä, ettei artikkeliväitöskirjan yhteenvetoluvulle ole olemassa yhtä tieteenalasta riippumatonta genreä ja että selkeämmin sanallistettuja ohjeita ja tieteenalakohtaista keskustelua artikkeliväitöskirjasta yleistyvänä väitöskirjan muotona tarvitaan.

Tohtorikoulutus on viime vuosien aikana käynyt läpi muutoksia Suomessa. Verkostomaisen tohtorikoulutuksen rahallinen tuki poistuu, yliopistoihin on perustettu yhteisestä tohtorikoulutuksesta vastaavia tutkijakouluja ja neljän vuoden tavoiteajasta puhutaan aiempaa yleisemmin. Samanaikaisesti artikkelimuotoinen väitöskirja on yleistymässä perinteisten luonnontieteiden ja terveys-lääketieteellis-teknisten alojen lisäksi myös humanistis-yhteiskuntatieteellisillä aloilla ja opetus- ja kulttuuriministeriön uusi yliopistojen rahoitusmalli osaltaan tukee tätä kehitystä (Valo, 2013). Artikkeliväitöskirjasta tai sen yhteenvetoluvusta genrenä ei kuitenkaan voida puhua yksikössä, sillä oppialatraditiot eroavat suuresti muun muassa vaadittavien osajulkaisujen lukumäärän sekä yhteenvetoluvun rakenteelle, tarkoitukselle ja kirjoittamistyylille asetettujen ohjeistusten suhteen. Joillakin oppialoilla artikkelimuotoisuus on ollut jo pitkään itsestäänselvyys, kun taas toisilla aloilla väittelijä joutuu tukeutumaan harvoihin jo julkaistuihin malleihin ja hiljaiseen tietoon omaa yhteenvetoa laatiessaan. Tämänkaltainen mallioppiminen johtaa helposti pahan kierteeseen, erityisesti jos vaatimattomat ja epäonnistuneet esimerkit yhteenvetoartikkelin kirjoittamistyylistä kopioituvat edelleen uusiin opinnäytteisiin. Tällöin yhteenvedosta tulee helposti ”väkisin väännetty” osajulkaisuista leikattujen ja liimattujen ajatusten kooste (Isohanni, 2000).

Artikkeliväitöskirjan kirjoittaminen on kirjoitusprosessina erilainen tieteenalan mukaan. Tiiviin tutkijaryhmän, tiimin tai tutkimuslaboratorion jäsenenä osajulkaisut syntyvät ryhmätyönä, ja väitöskirjantekijän itsenäinen kirjoittamispanos ja luovuus punnitaan lopullisesti vasta yhteenvetolukua kirjoittaessa (Isohanni, 1998, 2000). Aloilla, joilla tohtoroituminen on yhä yksilösuoritus ja ohjaajan kanssa kirjoittaminen vähemmän vakiintunut käytäntö, voi tohtoriopiskelijan itsenäinen panos olla suurempi jo kussakin osajulkaisussa. Artikkeliväitöskirjan yleistyminen alasta riippumatta käy ilmi tarkistamalla eri yliopistojen tiedekuntien tohtoriopintoihin ja väitöskirjan laatimiseen liittyviä ohjeistuksia, jotka sisältävät kymmenen vuoden takaiseen tilanteeseen verrattuna jo astetta seikkaperäisempiä ohjeita vaadituista osajulkaisuista, yhteenvetoartikkelin tavoitteista sekä artikkeliväitöskirjan arviointikriteereistä. Ohjeistus on kuitenkin usein valtaosaltaan teknistä eikä välttämättä avaa tai sanallista yhteenvetogenren yksityiskohtia tai tavoitteita. Tällöin kynnys artikkeleiden julkaisukuntoon saattamisesta yhteenvedon kirjoittamisen aloittamiseen usein kasvaa, ja väitöskirjantekijä jää pahimmassa tapauksessa ongelmiensa kanssa yksin.

Tohtorikurssin kuvaus

Artikkeliväitöskirjaa ja sen yhteenvetoluvun kirjoittamiseen liittyviä teemoja purkamaan Tampereen yliopiston tutkijakoulu järjesti tohtorikoulutuskurssin syksyllä 2013 (Kurssikuvaus, 2013). Kokonaisuus oli yksi tutkijakoulun vuosittain järjestämästä noin 30 kurssista. Se oli avoin kaikkien tieteenalojen tohtoriopiskelijoille ja koostui asiantuntijaluentojen ympärille rakentuneesta seminaaripäivästä ja sitä seuranneesta oppialakohtaisesta tekstityöpajapäivästä. Eri tieteenalojen artikkelimuotoista väitöskirjaa koskevien ajantasaisten käytäntöjen, kriteereiden ja esimerkkien lisäksi kurssi pyrki luomaan syvällisempää tietoisuutta artikkelimuotoisen opinnäytteen vaatimuksista tutkimusprosessin eri vaiheissa, aina tutkimussuunnitelmasta yhteenvetoartikkelin kirjoittamiseen. Samalla kokeiltiin ensimmäistä kertaa kurssirakennetta, jossa koulutusvastuu seminaaripäivästä oli tutkijakoululla ja tekstityöpajasta tohtoriohjelmilla. Toiseksi päiväksi opiskelijat siis jalkautuivat oman tieteenalayksikkönsä tekstityöpajaan, jonka kuluessa luotiin yhteistä käsitystä oman alan artikkeliväitöskirjan genrestä ja käytiin vertaiskeskusteluja. Pirjo Nikander toimi koko kurssin vastaavana opettajana, luennoitsijana ja yhteiskunta- ja kulttuuritieteiden yksikön tekstityöpajan vetäjänä ja Nelli Piattoeva luennoitsijana ja työpajan vetäjänä kasvatustieteiden yksikön jatko-opiskelijoiden ryhmässä.

Seminaaripäivän asiantuntijaluennot valottivat artikkeliväitöskirjan yhteenvetoluvun kirjoittamista eri tulokulmista. Eri oppiaineiden edustajien ja vastaväitelleen tohtorin puheenvuorot toivat esille yhteenvetoluvun genren eroavaisuudet, motivaation ylläpitämisen kysymykset sekä ohjaussuhteen erityisvaateet ja itseplagioinnin kysymykset artikkeliväitöskirjassa. Seminaaripäivää seurasi pienryhmätyöpaja, jossa jatko-opiskelijat työstivät artikkeliväitöskirjansa tavoitteita, rakennetta ja kirjoittamisprosessia kotiyksikkönsä opettajan ohjauksessa. Työpajojen työskentely pohjautui ennakkotehtävään, jossa opiskelijoita pyydettiin perehtymään oman yksikkönsä artikkeliväitöskirjaohjeistukseen ja tiivistämään mieltään askarruttavia kysymyksiä. Työpajoihin ilmoittautuneet opiskelijat sijoittuivat tutkimustyön eri vaiheisiin, ja he pitivät vertaiskeskusteluissa jaettua kokemusperäistä tietoa erittäin arvokkaana. Onnistuneen ohjauksen kannalta oli keskeistä rekrytoida kokeneet artikkeliväitöskirjojen ohjaajat tai äskettäin artikkeliväitöskirjalla väitelleet työpajojen vetäjiksi. Työpajapäivän ryhmiä kannustettiin myös jatkamaan itseohjautuvina vertaisohjausryhminä.

Artikkeliväitöskirjan erityispiirteet

Kurssin lähtökohtana oli ajatus artikkeliväitöskirjan tarjoamista eduista ja rajoituksista (Niemi ym., 2011). Osajulkaisujen saamien referee-lausuntojen ansiosta sen todettiin mahdollistavan tieteellisen palautteen ja lisäohjauksen, joka varmistaa tutkimuksen laatua ja mahdollistaa korjausliikkeiden tekemisen tutkimuksen eri vaiheissa. Artikkelit myös pilkkovat työurakan pienempiin, helpommin hallittaviin osiin. Työn tulokset näkyvät nopeammin, mikä keventää tutkimusprosessiin liittyvää epävarmuutta ja turhautumista. Osajulkaisut myös aikatauluttavat väitöskirjan valmistumista muun muassa lehtien erikoisnumeroiden tai kokoomateosten takarajojen ja korjausten palautusaikataulujen ansiosta. Tutkimusprosessin eri vaiheissa julkaistut kirjoitukset tekevät näkyväksi tutkijan ajattelun kehityskulun ja antavat paremman mahdollisuuden tutkimusprosessin läpinäkyvämpään dokumentointiin hyvän tieteellisen käytännön vaatimalla tavalla. Kuten Valo (2013) muistuttaa, erityisesti akateemiselle uralle pyrkivälle artikkelit ovat tärkeä meritoitumisen muoto.

Toisaalta artikkeliväitöskirjaa valitessaan ja tehdessään ohjaajan ja ohjattavan on syytä tunnistaa siihen liittyvät erityishaasteet ja kysymykset, joihin tiedekuntien tarjoama ohuehko ohjeistus ei ulotu. Kirjava käytäntö ja selkeän ohjeistuksen ja keskustelun puuttuminen näkyivät monina jatko-opiskelijoita askarruttavina kysymyksinä: Mitä kaikkea minun tulisi huomioida ja mihin varautua valitessani artikkelimuodon väitöskirjalleni? Kuinka monta artikkelia riittää yhtäältä hyvän kokonaisuuden ja toisaalta tiedeyhteisön hyväksynnän näkökulmasta? Voiko väitöskirjakokonaisuuteen sisällyttää muita kuin perinteisiä empiirisiä artikkeleita, esimerkiksi systemaattisia kirjallisuuskatsaus- tai menetelmäartikkeleita? Miten määritellään referoitu julkaisu ja kuinka nimijärjestyksestä päätetään (vrt. Tamminen, 2013)? Entä millä foorumilla saa tai pitää julkaista? Mikä on yhteenvetoluvun genre, ja mitä kaikkea sen kirjoittamisessa ja arvioinnissa huomioidaan? Yleensä opiskelijat osasivat tunnistaa vain osan artikkeliväitöskirjaan liittyvistä kysymyksistä, joten kurssin tavoitteena oli paitsi tiedon välittäminen myös herkistäminen kaikelle sille, mitä artikkeliväitöskirja vaatii.

Artikkeliväitöskirja edellyttää ennakointia ja suunnitelmallisuutta, mikä yhtäältä ulottuu teknisiin kysymyksiin, kuten julkaisufoorumeiden osuvaan valintaan suhteessa vaatimuksiin ja työn tematiikkaan, ja toisaalta tutkittavan ilmiön kehystämiseen kansainvälisen tiedeyhteisön hyväksymällä ja sitä kiinnostavalla tavalla. Erityisesti osajulkaisujen itsenäisen profiilin ja tieteellisen annin pohdinta on olennaista kokonaisuutta suunniteltaessa. Monen opiskelijan väitöskirjatyö saattaa viivästyä turhaan, mikäli näitä seikkoja ei tunnisteta ajoissa.

Vain onnistunut yhteenvetoartikkeli lopulta ratkaisee, vastaako osajulkaisujen ja yhteenvedon paketti yhtenäistä kokonaisuutta. Mutta juuri tähän kriittiseen työvaiheeseen on olemassa vähiten konkreettista ohjeistusta. Opiskelijoita kehotetaan turvautumaan valmiisiin esimerkkeihin, mutta vain harva pystyy arvioimaan valmistuneen artikkeliväitöskirjan laatua ilman kokeneen ohjaajan apua. Yksi keskeinen tohtoriopiskelijoita askarruttava kysymys koski yhteenvetoartikkelin ja osajulkaisujen suhdetta toisiinsa. Kurssilla todettiin, että jokainen väitöskirjatyö on omanlaisensa kokonaisuus ja yhteenvetoartikkelin rakennetta on mietittävä suhteessa osajulkaisujen sisältöön. On tärkeä aloittaa yhteenvedon kirjoittaminen eräänlaisella inventaariolla ja arvioida, mitä ja miten artikkelit kertovat tehdystä työstä. Usein yhteenvetoartikkelin tehtäväksi jää tutkimuksen tutkimustehtävien avaaminen ja perustelu, teoreettisten lähtökohtien ja metodologisten valintojen aukikirjoittaminen ja keskeisten tulosten yhtenäinen raportointi. Yhteenvetoartikkelin onnistuminen riippuu punaisen langan taitavasta rakentamisesta tavalla, joka kutsuu lukijaa tutustumaan myös osajulkaisuihin. Tähän voidaan pyrkiä sekä työn loogisuutta parantavilla kirjoittamisteknisillä ratkaisuilla, kuten rakenteella, taulukoilla ja alaotsikoilla, että sisällöllisesti niin sanotulla katseen kohdistamisen tekniikalla, joka ohjaa työtä arvioivan lukutapaa. Usein kuultu kysymys osajulkaisujen ja yhteenvetoartikkelin päällekkäisyyksistä viestii vaikeudesta ymmärtää yhteenvetoartikkeli omaksi tarinakseen, metatekstiksi, joka ottaa osajulkaisut arvioinnin kohteeksi ja aineistokseen päivittäen ne samalla.

Kootusti seminaari- ja tekstityöpäivät nostivat esille ainakin seuraavat keskeiset teemat:

• Yhteenvetolukugenrestä ei voida puhua yksikössä, vaan oppiaineiden välillä on olemassa omia painotuksia ja eriasteisesti sanallistettuja kirjoittamisen periaatteita. Toisaalta niin sanotuilta perinteisiltä artikkeliväitöskirja-aloilta löytyy pitkälle työstettyjä ratkaisuja esimerkiksi yhteenvetoartikkelin runkoon tai osajulkaisujen nimijärjestyksen periaatteisiin, joita on mahdollista soveltaa myös muilla aloilla.
• Yhteenvetolukua on hyvä pitää ”takalevyllä” ja kirjoittaa jo osajulkaisuja työstäessä. Artikkeleita kirjoittaessa syntyy käsitys siitä, mikä ei niiden usein tiukkoihin sanarajoihin mahdu ja mitkä teemat jäävät päivitettäviksi, syvennettäviksi ja tuoreella tavalla auki kirjoitettaviksi yhteenvedossa. Tutkimuspäiväkirjan pitäminen auttaa muistamaan, mitkä teemat osajulkaisuista jäävät yhteenvetoluvussa tarkemmin käsiteltäviksi.
• Useissa yliopistoissa käyttöön otetut plagiaatintunnistusohjelmat tarjoavat työkalun itseplagioinnin ja leikkaa ja liimaa -tyylisen kirjoittamisen karsimiseen ja toimivat tieteellisen kirjoittamisen tukena.
• Artikkeliväitöskirjan yhteenvedon tavoitteena on lukijan katseen kohdistaminen työn olennaiseen antiin ja artikkeleiden erityisprofiiliin ja tieteelliseen kontribuutioon. Tohtoriohjelmien olisi syytä kiinnittää huomiota artikkeliväitöskirjan kriteereiden tarkempaan aukikirjoittamiseen ja väitöskirjantekijöiden ohjaukseen.
• Yksiköt voisivat tarjota vapaammin tietoa hyvistä väitöskirjoista, joista kannattaa ottaa mallia.
• Opiskelijoille on tarjottava systemaattista tukea kirjoittamis- ja julkaisemisprosessin eri vaiheisiin. Kirjoittajakoulutus ei saisi loppua tohtoriopintojen alkuun, vaan jatkua sekä perinteisten kurssikokonaisuuksien että itseohjautuvan vertaistuen muodossa.

Artikkeliväitöskirjan yhteenvetolukua käsitellyt kurssikokonaisuus nosti siis esille monia sekä jo tiedossa olleita että uusia ja ajankohtaisia teemoja tohtorikoulutuksen tavoitteista ja kulloinkin perustellusta väitöskirjamuodosta. Kokemuksemme mukaan tilaus monitieteelliselle keskustelulle yliopistossa selvästikin on olemassa. Kokeiltu työnjako, jossa tohtorikoulutusvastuu jakautui yhtäältä yliopiston yhteisen tutkijakoulun ja toisaalta tohtoriohjelmien antaman opetuksen kesken, on malli, jota on mahdollista kehitellä edelleen esimerkiksi tutkimusetiikan tai menetelmäkurssien pohjaksi.

Pirjo Nikander toimii professorina Tampereen yliopiston tutkijakoulussa. Nelli Piattoeva toimii post doc -tutkijana Tampereen yliopiston tutkijakollegiumissa.

LÄHTEET

Isohanni, M. (1998). Monografia vai osajulkaisuväitöskirja? Duodecim, 114, 376–378.

Isohanni, M. (2000). Väitöskirjan yhteenveto-osa – väkisin väännetty vai työn kruunaus? Suomen Lääkärilehti, 55, 3366–3369.

Kurssikuvaus (2013). Artikkeliväitöskirjan yhteenvedon kirjoittaminen. Luettu 28.11.2014, http://www.uta.fi/tutkijakoulu/yhteiset/kurssit/index.html?kieli=fi&lvv=2013&aine=TAYJ&id=22557

Niemi, H., Aittola, H., Harmaakorpi, V., Lassila, O., Svärd, S., Ylikarjula, J., Hiltunen, K. & Talvinen, K. (2011). Tohtorikoulutuksen rakenteet muutoksessa. Tohtorikoulutuksen kansallinen seuranta-arviointi. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 15. Helsinki: Korkeakoulujen arviointineuvosto. Luettu 28.11. 2013 http://www.kka.fi/files/1399/KKA_1511.pdf

Tamminen, T. (2013). Tiedemaailman tapa? Acatiimi, 8, 28–33.

Valo, M. (2013). Monografia vai artikkeliväitöskirja? Yliopistopedagogiikka, 20(1), 25–27.

PDF