Utopiapedagogiikka: mahdollisten maailmojen merkitys opetuksessa

Teppo Eskelinen, yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto
teppo.eskelinen@uef.fi

Tuomas Korhonen, yliopisto-opettaja, Itä-Suomen yliopisto

Anu Lainio, tutkijatohtori, Itä-Suomen yliopisto

Sanna Ryynänen, yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto

Anna Sofia Salonen, yliopistonlehtori, Itä-Suomen yliopisto

Utopioilla tarkoitetaan tavallisimmin ajatuksia ihanteellisista yhteiskunnista tai organisaatioista tai vallitsevien olosuhteiden taakse katsovia toiveikkuuksia. Utopiapedagogiikassa näitä mahdollisia maailmoja pohditaan opiskelijoiden kanssa. Samalla harjoitetaan kykyä kollektiiviseen mielikuvitteluun sekä utooppisten ideoiden jalkauttamista.

Vuonna 2024 perustettu Itä-Suomen yliopiston utopiatutkimuksen verkosto kokoaa yhteen utopioista kiinnostuneita tutkijoita eri aloilta. Verkoston järjestämissä tilaisuuksissa keskustelimme lukuvuoden 2024–2025 aikana utopioiden roolista yliopistopedagogiikassa. Vedämme tässä tekstissä yhteen tilaisuuksien antia. Mitä ajatukset mahdollisista yhteiskunnista tai ”reaalisen” ylittävät toiveikkuudet antavat opetukselle ja opiskelijoille – ja toisaalta vaativat?

Miksi utopiat?

Yliopiston tehtävänä on paitsi tulkita nykyisyyttä, myös valmistaa opiskelijoita tulevaisuuden maailmaan. Maailman tila, epävarmuus ja merkityskato ahdistavat monia nykyopiskelijoita. Utopiapedagogiikka kutsuu tarkastelemaan myönteisiä tulevaisuuspolkuja, niiden toteutumisen edistämistä ja niiden kietoutumista yksilöiden elämänpolkuihin.

Utopia-ajattelulla on annettavaa myös nykyiselle työelämälle, jossa kaivataan ajattelemista ”boksin ulkopuolelta” ja uudenlaisten sosiaalisten mahdollisuuksien hahmottamista. Tavanomaisesta skenaariotyöstä poiketen utopiointi mahdollistaa irrottautumisen vallitsevasta järjestyksestä ja oletetuista jatkuvuuksista. Halu toisenlaiseen olemisen tapaan kannustaa pohtimaan näkökulmia, joita ei voi tyhjentää välittömästi käytössä olevilla ilmaisuilla.

Yliopiston tehtävänä on lisäksi vahvistaa demokraattisen kansalaisuuden taitoja (Salmenniemi, Porkola & Ylöstalo, 2024). Ymmärrys erilaisista mahdollisista tulevaisuuksista ja ihanteellisten tulevaisuuksien pohtiminen luovat uusia perspektiivejä vallitsevaan yhteiskuntaan. Koska toivottu tulevaisuus ei ole kaikille sama, olennainen osa utopiointia on altistaa utopiat kriittiselle tarkastelulle (Salonen, Laiho, Lainio & Myllys, 2023). Utopioita voidaan myös käyttää välineinä nykyisyyden kriittiseen analyysiin keskustelemalla vallitsevan todellisuuden ja ihanteiden eroista.

Utopiointi avaa mahdollisuuden keskustella nykymaailman ongelmista ilman päivänpolitiikalle ominaista vastakkainasettelua. Samalla menneisyys ja tulevaisuus kietoutuvat yhteen, pohjautuuhan kyky kuvitella erilaisia tulevaisuuksia menneisyyttä koskeviin tulkintoihin (Miettinen, 2024).

Utopioiden esteitä ja impulsseja

Utooppinen ajattelu pedagogisessa tilanteessa voi merkitä yksinkertaisesti luovuuden päästämistä valloilleen ja ”aivomyrskyihin” kannustamista. Ytimessä on kyky kuvitella toisenlaisia asiantiloja, uudenlaisia maailmoja ja erilaisia alkuja. Utopiapedagogiikassa ei olekaan kyse ainoastaan utopioiden sisällöistä, vaan tällaisen kyvyn opettelusta ja harjaannuttamisesta.

Lähtökohtana on, ettei kuvittelukyky ole ihmisyyteen kuuluva spontaani voima, vaan se vaatii harjoitusta (Salmenniemi ym., 2024). Mielikuvitusta rajaavat erilaiset ajatteluun sisäänrakentuneet luutumat, eriarvoisuudet, valtasuhteet ja ”mielikuvituksen kolonisaatio” (Camacho Felix, 2025; Quijano, 2007). Yhteiskunnan rakenteet näkyvät siinäkin, että myös valmiudet tulevaisuuksien kuvittelemiseen annettujen rakenteiden ulkopuolella voivat heijastella vallitsevia valtasuhteita.

Vallitsevista ajatusmalleista irtautumista voi vaikeuttaa myös ratkaisukeskeinen ajatustapa. Opiskelijat saattavat ajatella korostetun ongelmalähtöisesti tai tulevaisuuden mallien toteuttamiskelpoisuuteen keskittyen.

Utopiapedagogiikassa on kuitenkin tärkeää pyrkiä myös realiteeteista irrottautumiseen (Salmenniemi ym., 2024). Prefiguratiivisella ajattelulla tarkoitetaan pienten ihanneyhteiskunnan mallien suunnittelua ja todeksi elämistä. Erilaisten arjen toisin tekemisen sosiaalisten käytäntöjen avulla voidaan pohtia mahdollisuuksia laajemman yhteiskunnan toisin organisoimiseen. Miten vaikkapa opiskelijakommuuni järjestää elämänsä, ja mitä se kertoo yhteiskunnan organisoitumisen mahdollisuuksista? Utopiapedagogiikka voi näin tarkoittaa epäkohtien paikantamista arkisesta ympäristöstä ja epäkohtien korjaamisen aktiivista pohdintaa.

Toinen mielikuvituksen kannustamisen tapa on kysyä sellaisia vaikeita, laajoja ja syviä yhteiskunnallisia kysymyksiä, jotka liittyvät esimerkiksi tabuihin, teknologiaan ja kulttuuriin. Mikä olisi ihanneyhteiskunnassa pahinta kuviteltavissa olevaa? Mitä pidettäisiin jätteenä, koskemattomana, saastaisena? Millaista liikuntaa, teknologiaa, huumoria tai uskontoa ihanneyhteiskunnassa on? Utopiayhteiskuntien olemukseen kiinni pääseminen edellyttää juuri yhteiskuntamuotoa koskevien kysymysten esittämistä, sen sijaan että puhuttaisiin ainoastaan pintapuolisista rakenteista.

On olennaista myös pohtia, voisivatko esimerkiksi taideperustaiset pedagogiset menetelmät tarjota enemmän mahdollisuuksia mielikuvittelun kultivoimiseen kuin perinteiset keskusteluun ja kirjalliseen ilmaisuun nojaavat lähestymistavat (esim. Perheentupa & Porkola, 2024)?

Jaettu tila ja yhdessä kuvittelu

Utooppinen ajattelu on ennen kaikkea kollektiivinen ja lopputulokseltaan avoin prosessi.

Utopiat eivät synny yksin vaan yhdessä. Dialogisuusja yhdessä kuvittelu ovat utooppisen ajattelun välttämättömiä lähtökohtia. Keskeistä on luoda turvallinen ja yhteisöllinen tila, jossa voidaan jakaa epätavanomaisia, keskeneräisiä tai ristiriitaisia ajatuksia ja altistaa omat utopiat toisten näkemyksille (Törnrooth, Day, Fürst & Mander, 2022).

Tällaisessa tilassa opiskelijoita voidaan kannustaa astumaan ulos traditiosta ja kokemuksista kumpuavista käsityksistä siitä, mikä on ilmeistä. Mahdollinen yhteinen päämäärä voi syntyä dialogissa ja vastavuoroisessa tunnustamisessa. Parhaimmillaan opiskelun todellisuus voi hetkellisesti muuttua utopian näköiseksi.

Dialogisesta työskentelystä voidaan erottaa kolme ulottuvuutta: asiat, toiset ja itse. Näiden kautta tarkastellaan, mitä tietoa ja merkityksiä asiasta on, miten muut sen kokevat ja miten ymmärrys omasta itsestä muovautuu vuorovaikutuksessa. Utopioiden ajatteleminen kollektiivisena kykynä ja avoimena prosessina merkitsee myös sitä, että asiat eivät jää yksittäisille kursseille – uusilla kursseilla voidaan tarttua edellisten impulsseihin.

Sosiologi Sara Camacho Felix tarjoaa kuvittelukyvyn harjaannuttamiseen kaksi pedagogista näkökulmaa, joita hän kutsuu “monimaailmallisuudeksi” (pluriverse) ja yhteistoiminnallisuudeksi (mutual aid). Monimaailmallisuus tarkoittaa tietoista altistumista tiedon moninaisuudelle, esimerkiksi tutustumista alkuperäiskansojen ajatteluun. Yhteistoiminnallisuus on puolestaan herkistymistä moninaisille keskinäisriippuvuuden verkostoille ja siitä muistuttamista, että kuvittelemme paremmin yhdessä.

Opettajuus ja utopiat

Perinteinen, nykytilaa palveleva ja usein kognitiotieteeseen nojaava käsitys opettajuudesta (Fornaciari, 2020; Fornaciari & Männistö, 2017) ei välttämättä jätä tilaa itsekasvatuksen ulottuvuuden tunnistavalle koulutukselle. Tällaisessa toiminnassa ihminen harjoittaa itseään tavoittaakseen uudenlaisia tietämisen ja olemisen muotoja (Saari, Varpanen & Kallio, 2022).

Utopiapedagogiikka merkitseekin opettajuuden pohtimista ja mahdollista uudelleenasemointia ainakin neljällä ulottuvuudella.

Jaettu tietopohja ja utopian avoimuus: Utooppiseen ajatteluun kannustava opettaja joutuu pohtimaan, millaista pohjatietoa opiskelijat tarvitsevat. Pelkkä halu dialogisuuteen ei välttämättä kanna pitkälle. Opiskelijat voivat kokea, ettei heillä ole riittävästi asiantuntemusta aiheen käsittelemiseen – ja tämä kokemus itsessään voi rajoittaa kuvittelua. On pohdittava, millaiset perustiedot utopia-ajattelusta opiskelija tarvitsee ja milloin teoreettinen ja metodologinen ymmärrys avaa ja milloin rajaa mielikuvittelun tilaa.

Vaatimusten tiedostaminen: Opettajan on hyvä tiedostaa, millaista utopiointia on mahdollista odottaa eri tilanteissa. Tämä auttaa arvostamaan opiskelijoiden yksilöllisiä lähestymistapoja ja asettamaan realistisia odotuksia. Samalla on pohdittava, kuinka avoimin tehtävänannoin aihetta voidaan lähestyä: Missä määrin utopia-ajattelua orkestroidaan, missä määrin annetaan vapauksia? Koska on aika tuupata mielikuvittelua eteenpäin ja millä keinoin? Opettajalla on vastuu kuvitteluun perustuvien prosessien ohjaamisesta. Toisaalta tietyt toiminta- ja ajattelutavat voivat olla niin sisäistettyjä, että opettajan itsensä on vaikeaa ajatella niiden yli.

Affektiivinen herkkyys: Utopia-ajattelu pakottaa opettajan pohtimaan kuvitteluprosessin osallistujissaan tuottamia ajatuksia ja tunteita. Kollektiivinen mielikuvitus tarvitsee erilaisia affektiivisia hetkiä, jotka avaavat mahdollisuuksia tarkastella yhteiskunnallisia kysymyksiä uusista kulmista. Vastaan tulleita emotionaalisia reaktioita on kuitenkin monenlaisia. Paremman tulevaisuuden kuvittelu saatetaan kokea lapselliseksi, realiteeteista irtautumista saatetaan pitää vaikeana tai utopiointi voi ”mennä tunteisiin” paljastaen itsestä jotain yllättävää tai epämiellyttävää. Tällaista tunteiden moninaisuutta on myös pystyttävä käsittelemään opetuksessa.

Vallan arviointi: Opettajuuden muutokseen voi sisältyä myös luokkatilan vallan uudelleenarviointi. Tämä voi tarkoittaa siirtymistä kohti jaettua asiantuntijuutta ja dialogista oppimista, jossa opiskelijat ja opettaja yhdessä tarkastelevat monimutkaisia ilmiöitä ja niiden systeemisiä yhteyksiä. Utopiointi ei ole lineaarista vaan liikettä mielikuvittelun, sen rajojen ja jännitteiden välillä. Pedagogisesti keskeistä on oppia tunnistamaan tätä liikettä ja tukea opiskelijoita sen kanssa olemisessa kokeilevasti, keskeneräisesti ja reflektiivisesti.

Koska utopiointi ei tähtää ennalta määrättyyn lopputulokseen, myös sen arviointi vaatii herkkyyttä. Vaikka kurssien onnistumista on tärkeää pohtia, on olennaista olla asettamatta utopioinnille ennalta ”arvoa”, johon pääsemistä voitaisiin yksioikoisesti arvioida.

Lopuksi

Kuten kaikella pedagogiikalla, myös utopiapedagogiikalla on institutionaaliset rajansa. Kaikkia ideoita ei voida toteuttaa sellaisinaan, vaan ne vaativat aikaa. Utopiapedagogiikasta joudutaan kysymään myös, edellyttääkö se lähiopetusta pienryhmässä vai voisiko näitä metodeja tuoda myös isompiin ryhmiin, jopa massaopetukseen ja itsenäiseen opiskeluun? Jos opetusvastuulla on suuria luentokursseja tai itsenäisin tehtävin suoritettavia kursseja, mahdollisuudet opiskelijan henkilökohtaiseen ohjaamiseen ovat rajalliset.

Kun utopiapedagogiikan ihanteet kohtaavat yliopisto-opetuksen resurssien rajat, tilanne kutsuu käyttämään luovuutta. Millaiset pienet utooppiset sytykkeet voisivat herättää kuvittelua myös siihen käytettävän ajan ollessa niukkaa? Utopia-ajattelun edistäminen ei tapahdu itsestään vaan tietoisesti näköaloja avaamalla ja toimintatapoja muuttamalla. Tätä voi ajatella Bojensenin ja Suissan (2020) kuvaamana minimaalina utopiana: kriittisenä pyrkimyksenä mahdollistaa vaihtoehtojen kuvittelu olemassa olevien rakenteiden sisällä.

Yliopistopedagogiikassa olisikin kysyttävä, millaisin (mielikuvituksellisin) keinoin utopian pedagogiikkaa voitaisiin soveltaa vallitsevaan yliopistotodellisuuteen, jonka arkirealismia värittävät esimerkiksi rajalliset resurssit, etäopetus, itsenäiset tehtävät ja tekoälyn käyttö. Samalla katse voidaan kääntää olemassa olevaan opetukseen ja kysyä, voidaanko siitä löytää utooppisia elementtejä, joita ei ole vain totuttu sanoittamaan utopiapedagogiikan kielen keinoin. Parhaimmillaan utopia-ajattelu ei rajoitu vain pedagogiikkaan, vaan ulottuu koko yliopiston uudelleenkuvitteluun (ks. Facer, 2022). Kehotamme siksi myös pohtimaan edellä mainitun Camacho Felixin hengessä, voisiko utopiapedagogiikka auttaa kuvittelemaan toisin itse yliopistoa, niin että sitä määrittäisivät dialogiset ja moninaiset ajatusperinteet pikemmin kuin tehostamispaineet ja yksisilmäinen työelämäpuhe.

Lähteet

Bojensen, E. & Suissa, J. (2019). Minimal utopianism in the classroom. Educational Philosophy and Theory, 51(3), 286‒297.
https://doi.org/10.1080/00131857.2018.1472576

Camacho Felix, S. (2025). A theory of decolonial imaginations. GP Opinion. Global Policy. https://www.globalpolicyjournal.com/blog/11/02/2025/theory-decolonial-imaginations

Facer, K. (2022). Imagination and the future university: Between critique and desire. Critical Times, 5(1), 202–216.
https://doi.org/10.1215/26410478-9536559

Fornaciari, A. (2020). Luokanopettajan yhteiskuntasuuntautuneisuus ja sen kriittinen potentiaali (väitöskirja). Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto.
https://urn.fi/URN:ISBN:978-951-39-8293-5

Fornacciari, A. & Männistö, P. (2017). Yhteiskuntasuhde osana luokanopettajan ammattia –traditionaalista vai orgaanista toimijuutta? Kasvatus, 48 (4), 353–368.

Miettinen, T. (2024). Demokratian aika. Helsinki: Teos.

Perheentupa, I. & Porkola, P. (2024). Stimulating political imagination with arts-based methods: The case of utopia consultation. Sociological Research Online, 30(2), 452–468. https://doi.org/10.1177/13607804241286416

Quijano, A. (2007). Coloniality and modernity/rationality. Cultural Studies, 21(2–3), 168–178. https://doi.org/10.1080/09502380601164353

Saari, A., Varpanen, J. & Kallio, J. (2022). Aktivismi ja itsekasvatus: Itsestä huolehtiminen prefiguratiivisena politiikkana. Aikuiskasvatus, 42(1), 37–49.
https://doi.org/10.33336/aik.115552

Salmenniemi, S., Porkola, P. & Ylöstalo, H. (2024): Political imagination and utopian pedagogy. Critical Arts, 38(4–5), 24–39.
https://doi.org/10.1080/02560046.2023.2299450

Salonen, A. S., Laiho, M., Lainio, A. & Myllys, R. E. (2023). Moninaiset tulevaisuudet: Nuorten utopioiden ulottuvuudet. Teoksessa S. Mikkola & S.-M. Saarelainen (toim.), Millenniaalien kirkko: Kulttuuriset muutokset ja kristillinen usko (s. 286‒313). Suomen ev.-lut. kirkon tutkimusjulkaisuja 139. Helsinki: Kirkon tutkimus ja koulutus.
https://julkaisut.evl.fi/catalog/Tutkimukset%20ja%20julkaisut/r/4322

Törnrooth, S., Day, J., Fürst, M. F. & Mander, S. (2022). Participatory utopian sketching: A methodological framework for collaborative citizen (re)imagination of urban spatial futures. Futures, 139, 102938.
https://doi.org/10.1016/j.futures.2022.102938