Cultural ecologies of the land ‒ Sukellus syvempään ymmärrykseen oppimisesta

Mikko Vesisenaho, yliopistonlehtori, dosentti, Jyväskylän yliopisto
mikko.vesisenaho@jyu.fi

Dillon, Patrick J. (2025). Cultural ecologies of the land ‒ A restless dynamic of people and place. London: Routledge. 252 s.
https://doi.org/10.4324/9781003594314

Patrick J. Dillonin teos Cultural ecologies of the land ‒ A restless dynamic of people and place johdattaa lukijan miettimään, miten oma kokemusmaailmamme ja oppimiseen suunnitellut toiminnot yhdistyvät. Millaista polkua olemme päätyneet nykytilanteeseen ja miten suuntaamme kohti tulevaa? Tämän Dillon ilmaisee ajattelua herättävästi luvussa Days of future passed (s. 135).

Britti Dillon käsittelee teemaa laajasta näkökulmasta tuoden esille teräviä havaintoja kulttuuri-ekologisen teorian kautta. Tarkasteluun mielenkiintoisen lisän tuo Dillonin työskentely yli 20 vuoden ajan tiiviissä yhteistyössä suomalaisten toimijoiden kanssa muun muassa Itä-Suomen ja Helsingin yliopistoissa. Kirja on erityisen kiinnostava korkeakoulusektorilla opetusta ja opetuksen ”visioita” kehittäville, mutta soveltuu muillekin opetuksen kehittämisestä kiinnostuneille.

Kirja rakentuu kolmesta osasta: Framework, Living in the land ja Regeneration. Näistä rakentuu menneisyys, nykyisyys ja uuden oppiminen vuorovaikutuksessa ympäristömme kanssa. Ympäristöksi tulkitaan tässä yhteydessä sekä luonto että kulttuuri, jotka osin pysyvät, osin muuttuvat. Ympärillämme olevan infrastruktuurin Dillon määrittelee etnologisesti. Se sisältää materian lisäksi myös prosessit. Infrastruktuuri muuttuu koko ajan, ja tällä hetkellä muun muassa nopea teknologinen kehitys tuo omat haasteensa, mutta myös mahdollisuuksia. Miten ihmiset sopeutuvat muutokseen ja miten luonnonympäristö reagoi siihen?

Kirjan ensimmäinen osa rakentaa kokonaisuutta klassisten teorioiden kautta; teemoina ovat human agency, making sense ja adaptive change. Dillon esittelee kulttuuri-ekologisen teorian, jonka hän taustoittaa laajasti eri tieteenalojen, kuten filosofian, kasvatustieteen ja yhteyskuntatieteen kautta.

Toisessa osassa keskitytään elämiseen muuttuvassa maailmassa. Dillon kiinnittää huomiota tarinalliseen tiedon siirtymiseen sekä fyysisen ja henkisen infrastruktuurin rooliin. Dillon nostaa ansiokkaasti esille, miten olemme jo iät ja ajat toimineet vuorovaikutuksessa luonnon kanssa ja rakentaneet erilaisia tapoja toimia ja selviytyä. Mielenkiintoisesti hän kuvaa myös sitä, mitä opimme tarinoista ja millainen merkitys tarinankerronnalla on tiedon, taidon ja perinteiden siirtymiselle. Nämä ovat myös luovaa vuorovaikutusta materian, luonnon ja kulttuurin välillä.

Kolmas osa on nimetty uudelleen rakentamiseksi. Se kokoaa kirjan sisällön: mitä me haluamme rakentaa ja miten rakennamme historiasta tulevaisuutta? Mitä mahdollisuuksia menneisyys antaa tulevaisuudelle? Fokuksessa on, miten yhteiskunta rakentuu ja miten opetus ja oppiminen kehittyvät ja muuttuvat.

Lukijaa saattaa kiinnostaa eniten, miten kirja linkittyy opetukseen ja oppimiseen. Oppiminen on yksi kantavimmista asioista kulttuuri-ekologisessa teoriassa. Opittu siirtyy seuraaville sukupolville uudistuvissa yhteisöissä. Dillonin pääkäsitteitä tässä ovat co-constitutional ja sen parina relational. Co-constitutional -käsitettä Dillon avaa laajasti. Yksinkertaistetusti se viittaa siihen, mitä opimme arjen tilanteissa ja vuorovaikutuksessa. Relational taas on muodollisempaa koulutusta muun muassa eri koulutusorganisaatioissa ja tieteenaloilla. Se on ennustettavampaa, ja se luo pysyvyyttä yhteiskuntaan. Erityisen merkityksellistä oppiminen on, kun co-constitutional ja relational kohtaavat. Tähän kohtaamiseen liittyy teorian seuraava päätermi: cultural ecological transaction. Tätä kulttuuri-ekologista vuorovaikutusta tapahtuu jatkuvasti oppimisessa.

Dillon esittää havainnollisia esimerkkejä niin Oodi-kirjastosta, Suomen, Ison-Britannian ja Mongolian maaseutukylistä kuin sosiaalisen median virtuaaliyhteisöistä. Dillon haastaa lukijoita hyppäämään muodollisen koulutuksen ulkopuolelle ja näkemään siellä oppimista. Toisaalta hän ei kuitenkaan unohda korkeakoulutuksen merkitystä kehitykselle

Yhtenä pedagogisena käsitteenä kirjassa esitellään pedagogy of connection haastavien ongelmien ratkaisuissa. Dillon ei kumoa oppiaine- tai tieteenalapohjaisia ratkaisuja, mutta nostaa esille sekä kokonaisuuden hahmottamisen että monitieteiset lähestymistavat. Tässä on jotain samaa kuin Suomessa ilmiöpohjaisessa oppimisessa ja toisaalta samaa kuin korkeakoulutuksen kehittämisessä, kun etsitään yhtäläisyyksiä, eroja ja uusia mahdollisuuksia monitieteisistä näkökulmista.

Kirjaa lukiessa havaitsee nopeasti, että puhumme asioista ja ilmiöistä eri tieteenaloilla eri termeillä, mutta paljon yhteistä ja ajattelua avartavaakin löytyy. Varsinkin kirjan taustaluvuissa “matkustaminen” usean tieteenalan kautta haastaa lukijaa. Mutta lukija palkitaan, kun hän saa aivan uusia näkökulmia muun muassa korkeakoulupedagogiikkansa kehittämiseen.

Kirjassa yhdistyvät loistavasti Dillonin vuosikymmeniä kestäneen tutkimusmatkan havainnot. Ne eivät perustu vain tieteellisiin havaintoihin, vaan mukana kulkevat myös kirjaa mainiosti rikastavat subjektiiviset kokemukset. Erityisen kiinnostavia ovat hänen reflektionsa suomalaisesta koulutuksesta ja koulutusjärjestelmästä.

Voin suositella kirjaa: se haastaa lukijaa laajentamaan omaa ajatteluaan. Eikö se olekin yksi merkittävä tavoite kokonaisvaltaisessa, jatkuvassa oppimisessamme?

”Cultural ecology is as much about how people come to know themselves as it is about their relationships with where they live and work.” (s. 200)