Aidosti kommunikatiivista kielenopetusta
Lotta Aunio, bantukielten vanhempi yliopistonlehtori, Helsingin yliopisto
lotta.aunio@helsinki.fi
Thera Crane, akatemiatutkija, Helsingin yliopisto
thera.crane@helsinki.fi
Keskeiset tulokset:
- Aidosti kommunikatiivinen kielenopetus on mahdollista, tehokasta ja opiskelijoiden mielestä hauskaa.
- Puhumaan oppiminen tehostuu huomattavasti, kun kieltä ei opita kirjoitetun kielen kautta tai avulla, vaan suoraan puheena.
- Kielioppia voi oppia myös ilman, että sitä eksplisiittisesti opetetaan.
- Menetelmiä on mahdollista kokeilla ja soveltaa myös perinteisemmässä kielenopetuksessa.
Johdanto
Tässä tutkimuksessa testataan aidosti kommunikatiivista kielenopetusta käytännössä sekä raportoidaan opiskelijoiden ja opettajien kokemuksia tästä. Kokeilu osoitti, että kommunikatiivinen lähestymistapa toimii yliopistokontekstissa. Opiskelijoiden valmiudet kommunikoida kohdekielellä olivat kurssin jälkeen merkittävästi paremmat kuin perinteisemmässä kielenopetuksessa, ja opiskelijat raportoivat oppineensa enemmän ja saaneensa enemmän itseluottamusta kielen käyttämiseen.
Kommunikointitaito on kielellisen kanssakäymisen edellytys ja yleensä myös kielenoppimisen tavoite. Kuitenkin varsin usein kommunikointivalmiuteen liittyvät osaamistavoitteet jäävät saavuttamatta ja kielitaito jää teoreettiselle tasolle, jolloin opetuksen ja oppimisen laitetut resurssit valuvat osin hukkaan (MacIntyre & Doucette, 2010). Suullisen kielitaidon harjoittaminen on haaste erityisesti niissä kielissä, joita ei omassa elinympäristössä kuulla tai joiden puhujayhteisöihin sosiaalistumisen (Ochs & Schieffelin, 2012) mahdollisuuksia ei syystä tai toisesta ole. Vaikka opetus ja oppiminen nähdään nykyisin usein yhteisenä tiedonrakentamisena (Nevgi & Lindblom-Ylänne, 2009), kielenopetuksessa on hyvin tavallista edelleen opettajakeskeisyys sekä kieliopin ja kirjallisen kielen painottaminen käytännön suullisen kielitaidon sijaan. Kielenoppimisen tutkimuksesta kuitenkin tiedämme, että juuri kommunikointihalukkuus (willingness to communicate) on yksi eniten kielenoppimisen menestyksellisyyttä kokonaisuudessaan ennustavista affektiivisista tekijöistä (MacIntyre, 2007).
Niinpä päätimme kokeilla kielenopetuksessamme vaihtoehtoista lähestymistapaa, joka perustuu aitoon kommunikatiivisuuteen. Tavoitteenamme oli selvittää, voisiko kommunikatiivisuuden ja sosiaalisuuden ensisijaisuus kieliopin ja oikeakielisyyden sijaan luoda oppimisympäristön, joka tukee kielen omaksumista, vahvistaa opiskelijoiden minäpystyvyyttä ja edistää elinikäistä oppimista paremmin kuin perinteiset menetelmät.
Kommunikatiivinen kielenopetus (Communicative Language Teaching; CLT) kehittyi 1970-luvulla vastauksena kasvavaan vieraiden kielten oppimisen tarpeeseen sekä perinteisten opetusmallien rajalliseen tehokkuuteen (Littlewood, 1981). Vaikka CLT on sittemmin jäänyt uusien oppimissuuntauksien varjoon, sen perusajatukset ovat edelleen merkityksellisiä. Usein kommunikatiivisuus ymmärretään kuitenkin vain oppimisen tavoitteeksi: kieltä opitaan, jotta sitä voidaan käyttää. Tällöin suullinen harjoittelu keskittyy valmiiden dialogien toistamiseen tai kielioppiasioiden ympärille rakennettuihin keskusteluharjoituksiin (Thornbury, 2016). Lisäksi kielenopetus heijastelee usein oletusta, että puhuttu kieli vastaa kirjoitettua kieltä, vaikka ero näiden välillä voi olla huomattava (Dufva, Aro, Suni & Salo, 2011). Kommunikatiivisuuden radikaalimpi ja usein unohdettu periaate on, että kieltä opitaan käyttämällä sitä – myös ilman eksplisiittistä kieliopin opetusta (Thornbury, 2016).
Kokeilun toisena teoreettisena lähtökohtana olivat käyttöpohjaiset kielenoppimisen lähestymistavat (usage-based approaches; Cadierno & Eskildsen, 2015), jotka korostavat kielenoppimisen tilanteisuutta ja merkityksellisyyttä sekä kielen sosiaalisten ja kulttuuristen ulottuvuuksien huomioimista (Lave & Wenger, 1991). Lisäksi hyödynnetään emergentin kieliopin käsitettä, jonka mukaan aikuistenkin kielenoppimisessa aivot hahmottavat opituista kielen osista säännönmukaisuuksia, joista vähitellen muodostuu kieliopillinen kokonaisuus ilman eksplisiittistä opetusta (Ellis & Larsen-Freeman, 2006). Näin kieli ei näyttäydy staattisena sääntöjärjestelmänä vaan käytössä muotoutuvana mentaalisena mallina ja taitona toimia tarkoituksenmukaisesti erilaisissa kommunikaatiotilanteissa.
Tässä tutkimuksessa kuvataan aitoon kommunikatiivisuuteen perustuvaa kielenopetusta ja raportoidaan opiskelijoiden ja opettajien kokemuksia näiltä kursseilta. Tavoitteena on tuottaa tietoa siitä, miten tällainen lähestymistapa voi tukea kommunikatiivisen kielitaidon rakentumista ja vahvistaa opiskelijoiden minäpystyvyyttä.
Kurssien toteutus
Keväällä 2024 Helsingin yliopistossa kielten kandiohjelmassa toteutettiin kaksi alkeiskielikurssia (swahili ja isixhosa), joilla tavoitteena oli oppia kieltä sitä käyttämällä. Opiskeltava kieliaines oli mahdollisimman lähellä sellaista kieltä, jota kyseisissä konteksteissa tavallisestikin käytetään, eikä opetuksessa vältelty esimerkiksi kielioppirakenteita, joita ei ole vielä erikseen opetettu, vaan kieltä harjoiteltiin sellaisina kokonaisuuksina, joita puheessa luonnollisestikin käytetään (vrt. konstruktiokielioppi; ks. esim. Holme, 2010).
Swahilin kurssi oli seitsemän viikon kurssi, jolla kurssitapaamisia oli kaksi kertaa viikossa (à 2 x 45 min). Isixhosan kurssi oli kahden viikon intensiivikurssi, jossa tapaamisia oli joka päivä (à 2 x 45 min). Swahilin kurssilla osallistujia oli 12 ja isixhosan kurssilla 13. Opetus perustui vuorovaikutteisuuteen ja kieleen sosiaalistumiseen, jossa perinteistä opettajan ja oppilaan välistä asetelmaa häivytettiin siten, että opiskelijat ja opettajat istuivat piirissä ja keskustelun annettiin soljua vapaasti. Kursseilla oli kaksi opettajaa, jotka vuorotellen vetivät oppitunnin, jolloin toinen opettaja oli mukana keskustelemassa opiskelijoiden kanssa ja auttamassa heitä tarpeen tullen.[1] Opettajat olivat valinneet osan opetussisällöistä, mutta tilanteisuuden ja merkityksellisyyden varmistamiseksi osan sisällöistä valitsivat opiskelijat.
Kurssin käytännön harjoitusten innoituksena ja osin mallinakin käytettiin Toisto-menetelmää, joka on kehitetty käytännön suomen opettamiseen (Möttönen & Ahlholm, 2018, https://luetaanyhdessa.fi/toisto-menetelma/). Oppitunneilla opettajat ensin demonstroivat kommunikaatiotilannetta, minkä jälkeen fraaseja harjoiteltiin yhdessä opettajan kanssa ja pari- tai ryhmäkeskusteluina. Kaikkia oppitunnin materiaaleja toistettiin riittävästi, jotta jokainen kurssilainen suurin piirtein muisti ne oppitunnin päätteeksi. Opettajat olivat koko ajan saatavilla, jotta opiskelijat voivat pyytää apua, kun eivät jotain muistaneet. Pelkän mekaanisen toiston lisäksi opiskelijoita kannustettiin yhdistelemään oppimiaan asioita vapaasti ja kokeilemaan niitä keskusteluissa. Kurssien loppua kohden opiskelijat pystyivät pitämään keskustelua yllä yli 15 minuuttia.
Oppitunneilla keskityttiin täysin suulliseen kielitaitoon. Opiskelijoita ei kielletty tekemästä muistiinpanoja, mutta heitä kehotettiin keskittymään suulliseen kieleen ja kokeilemaan, miten oppiminen sujuu ilman kirjoituksen tukea. Kirjalliset versiot opituista asioista olivat tarjolla oppituntien jälkeen, jotta opiskelijat saattoivat kerrata niitä oppituntien välillä. Seuraava oppitunti aloitettiin aina aiemmin opitun kertaamisella tarvittavassa laajuudessa.
Oppitunteja täydensivät itsenäisesti tehtävät harjoitukset, joista suurin osa oli lyhyitä kohdekielisiä videoita. Kuunteluiden tarkoitus ei ollut ymmärtää kaikkea vaan totuttaa kuuntelemaan kohdekieltä ja poimimaan siitä sen, mitä pystyi. Videot ohjasivat myös kiinnittämään huomiota visuaalisiin vihjeisiin sekä tukivat kieleen sosiaalistumista, kun opiskelijat katsoivat ja kuuntelivat esimerkiksi sitä, miten ihmiset puhuttelevat toisiaan.
Kurssi arvioitiin itsearviointina, jossa arvioinnin kohteena ei ollut tietyn taitotason saavuttaminen vaan kieleen sosiaalistumisen hengessä kurssiin paneutuminen ja osallistuminen niin oppitunneilla kuin kotitehtäviä tekemällä. Lisäksi arvosanaan 5 vaadittiin muiden oppimisen tukemista, ryhmän toiminnan edistämistä sekä oman panoksen tuomista keskusteluihin.
Tuloksia kokeilusta
25 opiskelijasta 16 antoi luvan käyttää kurssipalautettaan kurssikokeiluun liittyvässä tutkimuksessa. Palaute kerättiin heti kurssin päättymisen jälkeen, ja siinä pyydettiin vapaamuotoisesti palautetta kurssista ja menetelmän soveltuvuudesta omalle oppimiselle. Kurssien lähestymistapa oli kaikille opiskelijoille uusi, mutta kurssin periaatteet – oppiminen kieltä käyttämällä eli aito kommunikatiivisuus (Thornbury, 2016), puhutun kielen ensisijaisuus, kieleen sosiaalistuminen ja kielitaidon toimivuus oikeakielisyyden sijaan (Ochs & Schieffelin, 2012) – olivat kaikille osallistujille positiivisia kokemuksia. Lähes kaikki arvioivat oman suorituksensa arvosanalla 5 ja myös sen ansaitsivat.
Kokemus aidosti kommunikatiivisesta kielenopetuksesta avasi opiskelijoille aivan uudenlaisen näkökulman kielenoppimiseen. Eräs opiskelija kirjoittaa:
Ajattelin, että kielten alkeiskursseilta saa helpot opintopisteet istumalla kohtuu hiljaa takarivissä, ja muistoksi jää muutama hauska fraasi ja fakta uudesta kielestä. […] Kaikki odotukseni kurssin suhteen romuttuivat […] ensimmäisellä tapaamisella. Piti valita, laitanko kurssin luonteen vuoksi itseni likoon ja kädet saveen, vai haihdunko kurssilta […] Onneksi valitsin ensimmäisen vaihtoehdon.
Kurssilla oikeakielisyys, kirjallinen kieli ja kielioppi olivat toissijaisia, mikä oli opiskelijoiden mielestä toimiva lähestymistapa:
Tuntien jälkeen huomasi, että tunnilla opitut sanat ja lauseet jäivät päähän pyörimään ja muistiin ihan eri tavalla kuin jos oltaisiin vain kirjoitettu tai luettu kieltä, tai opiskeltu kielioppia.
Toinen taas kertoi, että oli aina pitänyt itseään ihmisenä, joka oppi teksteistä, joten:
oli yllättävää – ja hauskaa – nähdä, kuinka paljon voit oppia uudesta kielestä ilman kirjoitettua tekstiä.
Vaikka kielioppia ei eksplisiittisesti opetettukaan, oli opiskelijoiden kielenkäytössä nähtävissä, kuinka kielioppi alkoi heidän mielessään muotoutua ja kuinka käytännössä opittuja kielioppisääntöjä alettiin soveltaa myös muihin konteksteihin (Ellis & Larse-Freeman, 2006).
Kieleen sosiaalistumiseen, kommunikatiivisuuteen ja tilanteisuuteen perustuva lähestymistapa toi myös toivottuja oppimistuloksia:
Opin paljon enemmän kuin yleensä kielikursseilla, sillä pystyin aktiivisesti käyttämään kieltä muiden oppilaiden kanssa.
Oppimista tukeva ilmapiiri ja kommunikaatioon perustuvat menetelmät siis loivat kasvualustan kommunikointihalukkuudelle, joka puolestaan vahvisti opiskelijoiden minäpystyvyyskäsityksiä ja oppimista (Macintyre, 2007).
Kurssilla koettiin myös paljon oppimisen iloa (Dewaele & MacIntyre, 2014), mikä osaltaan vahvisti oppimista:
Toivon ehdottomasti tämän muotoisia kursseja tulevaisuudessa, sillä rakenne oli sopivin kielen oppimiselle mitä olen kursseilla nähnyt, sekä hyvin helppo tapa tehdä kielen oppimisesta sosiaalista ja hauskaa.
Alkujäykkyydestä selvittyään opiskelijat myös nauttivat kurssin sosiaalisesta luonteesta:
Oli mukavaa, kun pääsi seuraamaan myös toisten oppimista, kaikki oli yhteistä ja esillä, verrattuna esimerkiksi tehtävien tekemiseen itsekseen paperille luokassa. Tutustui toisiin tosi hyvin ja kurssilla oli tosi turvallinen, kannateltu ja kiva tunnelma.
Jo näinkin lyhyillä kursseilla opiskelijat oppivat käyttämään kieltä merkityksellisten suhteiden luomiseen:
Oli hienoja hetkiä, kun kurssin lopulla pystyi jo kysymään kaverilta vähän monimutkaisempia kysymyksiä swahiliksi, sellaisia, joiden vastaus aidosti kiinnostaa, ja syntyi pieni merkityksellinen keskustelu, jossa oppi toisesta jotakin.
Pohdintaa
Kurssin tavoitteina oli löytää kielenopetukseen tapoja, joilla voidaan tukea kommunikatiivisen kielitaidon rakentumista, ja varustaa opiskelijoita elinikäiseen kielenoppimiseen. Tavoitteet toteutuivat näissä kokeiluissa yli odotusten. Koska kurssit keskittyivät suulliseen kielitaitoon, opiskelijoilta madaltui parin oppitunnin jälkeen kynnys olla äänessä, ja kommunikointihalukkuus löytyi kuin itsessään. Kaikki osallistujat myös suorittivat kurssin loppuun, kun ei-pakolliset kielikurssit suorittaa usein vain reilu puolet kurssin aloittaneista. Kun opiskelijat keskittyivät kuunteluun ja toistamiseen lukemisen sijaan, oli heidän ääntämyksensä paljon luontevampaa kuin perinteisemmillä kursseilla, eikä oikeiden kielioppimuotojen tavoittelu hidastanut vuorovaikutusta. Näinkin lyhyillä kursseilla opiskelijoilla alkoi kehkeytyä kohdekielen kielioppi kieltä käyttämällä, mikä vahvistaa aitoon kommunikatiivisuuteen sisältyvää käsitystä siitä, ettei kieliopin hallinnan tarvitse edeltää kielen käyttämistä.
Kokeilun perusteella voimme suositella aidosti kommunikatiivista opetusta muuhunkin alkeistason kieltenopetukseen yliopistoissa. Vaikka asetelma on suurimmalle osalle opiskelijoista entuudestaan vieras, sen periaatteet on nopea omaksua, ja onnistumisen kokemuksia voi saada jo varsin pian. Mikäli kokonaisen kurssin muuntaminen kommunikatiiviseksi on mahdotonta, voi kommunikatiivisuuden ajatuksia soveltaa myös yksittäisiin osa-alueisiin.
Lähteet
Cadierno, T. & Eskildesen, S. W. (toim.) (2015). Usage-based perspectives of second language learning. Applications of Cognitive Linguistics 30. Berlin: De Gruyter Mouton. https://doi.org/10.1515/9783110378528
Dewaele, J.-M. & MacIntyre, P. D. (2014). The two faces of Janus? Anxiety and enjoyment in the foreign language classroom. Studies in Second Language Learning and Teaching, 4(2), 237–274.
Dufva, H., Aro, M., Suni, M., & Salo, O.-P. (2011). Onko kieltä olemassa? Teoreettinen kielitiede, soveltava kielitiede ja kielen oppimisen tutkimus. AFinLA-teema, 3, 22–34.
Ellis, N. C. & Larsen-Freeman, D. (2006). Language emergence: Implications for applied linguistics ‒ Introduction to the special issue. Applied Linguistics, 27(4), 558–589.
Holme, R. (2010). A construction grammar for the classroom. International Review of Applied Linguistics in Language Teaching, 48(4), 355–377.
Lave, J. & Wenger, E. (1991). Situated learning: Legitimate peripheral participation. Learning in Doing: Social, Cognitive, and Computational Perspectives. Cambridge: Cambridge University Press.
Littlewood, W. (1981). Communicative language teaching: An introduction. The New Directions in Language Teaching. Cambridge: Cambridge University Press.
Macintyre, P. D. (2007). Willingness to communicate in the second language: Understanding the decision to speak as a volitional process. The Modern Language Journal, 91(4), 564–576. https://doi.org/10.1111/j.1540-4781.2007.00623.x
MacIntyre, P. D. & Doucette, J. (2010). Willingness to communicate and action control. System, 38(2), 161–171.
Möttönen, T. & Ahlholm, M. (2018). The Toisto method: Speech and repetition as a means of implicit grammar learning. SKY Journal of Linguistics, 31, 71–105.
Nevgi, A. & Lindblom-Ylänne, S. (2009). Oppimisen teoriat. Teoksessa S. Lindblom-Ylänne & A. Nevgi (toim.), Yliopisto-opettajan käsikirja (s. 194–236). Helsinki: WSOYpro.
https://doi.org/10.31885/9789515150325
Ochs, E. & Schieffelin, B. B. (2012). The theory of language socialization. Teoksessa A. Duranti, E. Ochs & B. B. Schieffelin (toim.), The handbook of language socialization (s. 1–21). Blackwell Handbooks in Linguistics. Oxford: Wiley Blackwell.
https://doi.org/10.1002/9781444342901.ch1
Thornbury, S. (2016). Communicative language teaching in theory and practice. Teoksessa G. Hall (toim.), The Routledge handbook of English language teaching (s. 224–237). Routledge Handbooks in Applied Linguistics. London: Routledge.
[1] Swahilinkurssilla Lotta Aunio ja Antti Laine, isixhosan kurssilla Onelisa Slater (Rhodes University, Etelä-Afrikka) sekä vuorotellen Thera Crane ja Lotta Aunio.
Yliopistopedagogiikka 