Väitöskirjaohjauksen keskeisyys ja uusia ideoita korkeakoulupedagogiikkaan

Mari Murtonen & Laura Hirsto

Pedaforum 2024 ‒ Korkeakoulupedagogiikan päivillä Hämeenlinnassa palkittiin vuoden luetuimpana Yliopistopedagogiikka-lehden artikkelina Melina Aarnikoivun, Pekka Mertalan, Hilkka Paldaniuksen ja Ari Tuhkalan kirjoitus Väitöskirjatutkijoiden tieteellisen kirjoittamisen osaaminen ja tuki suomalaisissa yliopistoissa. Väitöskirjatutkijoiden osaaminen ja heidän ohjauksensa ovat entistäkin keskeisempiä aiheita suomalaisissa yliopistoissa, sillä uudessa tohtoripilotissa tavoitellaan tuhannen uuden tohtorin kouluttamista kolmessa vuodessa. Yliopistoille on myönnetty 255 miljoonaa euroa tohtorikoulutuksen uusien käytänteiden pilotointiin vuosina 2024–2027. Tavoitteena on, että yhä useampi tohtori työskentelee jatkossa yliopiston ulkopuolella yksityisen sektorin palveluksessa (Valtioneuvosto, 2024). Rahoitusta on luvattu lähtökohtaisesti kullekin uudelle pilottiin valittavalle väitöskirjatutkijalle kolmeksi vuodeksi, mutta eri yliopistot ovat myös tarkastelleet yritysyhteistyön tiivistämistä, joka voisi mahdollistaa neljännen rahoitetun vuoden väitöskirjan tekemiseen. Muutos jatko-opintojen kestoon on joka tapauksessa suuri, ja se asettaa eittämättä monenlaisia uusia vaatimuksia myös ohjaukselle ja ohjaajien osaamiselle.

Yliopistopedagogiikka-lehti on julkaissut monia tohtorinkoulutusta koskevia artikkeleita, ja tähän teemaan toivotaan jatkossakin monipuolisesti artikkeleita. On erittäin tärkeää, että tohtorikoulutuksen uudistukset nojaavat tutkimukseen. Väitöskirjatutkijoiden oppimista koskevan tiedon lisäksi on keskeistä, että ohjaajat saavat laadukasta koulutusta tuekseen haastavassa ohjaustehtävässään ja että myös heidän osaamisensa kehittymistä tutkitaan.

Tämänkertainen Yliopistopedagogiikan numero sisältää kolme tieteellistä artikkelia ja kolme kehittämis- ja kokeilukuvausta. Näiden lisäksi tarjolla on keskustelunavaus, kirja-arvio ja lektio.

Ensimmäinen tieteellinen artikkeli käsittelee huumorin käyttöä opetuksessa ja turvallisen tilan merkitystä huumorin käytölle. Susanne Ylösen ja Jarno Hietalahden mukaan huumori voi parhaimmillaan auttaa vaikeidenkin tilanteiden käsittelyssä ja lisätä välittömyyden tunnetta opiskelijoiden ja opettajien välillä. Opettajan tulee kuitenkin ensisijaisesti luoda luottamuksellinen ja kunnioittava suhde opiskelijoihin, jotta huumorin käyttö on mahdollista.

Toinen tieteellinen artikkeli käsittelee käänteistä eli flipattua opetusta. Hanna Vuojärven, Aino Äikäksen ja Erkko Soinnun tulosten mukaan graduseminaarin flippaus koettiin tehokkaaksi tavaksi työskennellä, ja se tuki opiskelijoiden toimijuutta, sisältöihin syventymistä ja vertaisten kanssa työskentelyä. Tämän kasvatustieteellisen tutkimuksen tulokset ovat varauksin sovellettavissa muillekin aloille.

Kolmas tämän numeron tieteellinen artikkeli käsittelee tunne- ja vuorovaikutustaitojen oppimista liikunnanopettajakoulutuksessa. Tommi Mäkisen, Minni Matikaisen ja Emma Kostiaisen tutkimuksessa haastateltiin jo valmistuneita liikuntatieteen maistereita, jotka olivat kokeneet tunne- ja vuorovaikutustaitojen oppimisen opintojensa merkitykselliseksi ja keskeiseksi osaksi. Kirjoittajat käyttävät artikkelissaan oppimisprosessia kuvatakseen kasvin kasvamisen metaforaa, ja näiden vaiheiden oppiminen jatkui läpi opintojen sekä formaaleissa opinnoissa että omaehtoisen opiskelun ja muun elämän aikana. Johtopäätöksenä on, että tunne- ja vuorovaikutustaitojen oppimiseen tulisi panostaa etenkin opettajankoulutuksessa, koska nämä taidot ovat olennainen osa opettajan työtä. Myös oppimisen laajuus formaalin opetuksen ulkopuolella tulisi huomioida ja hyödyntää.

Monissa korkeakouluissa kehitetään parhaillaan erilaisia materiaaleja opiskelijoiden itseopiskeluun, joilla sekä säästetään opetus- ja ohjausresurssia jatkossa että taataan opiskelijoille jatkuva pääsy ohjeisiin ja niiden kertaukseen. Kirsi Kähkösen, Ilkka Miettisen, Sanna Kujalan, Suvi Nenosen ja Mia Sivénin kuvaus ViikkiLabin laboratorioturvallisuuteen ja laboratorion toimintatapoihin perehdyttävästä virtuaalisesta, itseopiskeltavasta materiaalista on hyvä esimerkki onnistuneesta apuvälineestä, joka on koettu innostavaksi ja tarpeelliseksi. Lisäksi tässä pedagogisessa pilotissa onnistuttiin ylittämään sekä tiedekuntarajoja että yliopistohallinnollisia tasoja.

Toinen kehittämis- ja kokeilukuvaus käsittelee myös virtuaalisovellusta. Laura Mairinojan, Kaisa Liimataisen, Sonja Koivukosken, Leena Latosen, Leena Straussin ja Pekka Ruusuvuoren kuvaus VR-lasien käytöstä histologiassa avaa kiinnostavia näkökulmia lääketieteellisten kudosten monimuotoisempaan opetuskäyttöön, jossa kolmiulotteisuus saattaa jatkossa tukea laadukkaampaa oppimista. Kokeilu osoitti kuitenkin myös monia haasteita, kuten lasien saatavuuden ja ajankäytön, jotka hidastavat uudistuksen käyttöönottoa.

Kolmannessa kehittämisartikkelissa Pilvi Karjalainen, Nina Nevala, Marjukka Poutiainen ja Kristian Kivelä kuvaavat moniammatillisesti kehitettyä kognitiivisen ergonomian verkkokoulutusta työterveyshuoltoon erikoistuville lääkäreille. Tapausoppiminen ja tutorointi koettiin onnistuneiksi ratkaisuiksi. Osa osallistujista toivoi enemmän kasvokkaista vuorovaikutusta. Kuvaus voi toimia esimerkkinä muiden vastaavien koulutusten kehittämille.

Keskustelua-palstalla Katariina Parhi kertoo kokemuksistaan Harvardin yliopistossa Fulbright-tutkijana. Hän haastatteli omien kokemustensa lisäksi kahdessa muussa yhdysvaltalaisessa huippuyliopistossa työskenteleviä kollegoitaan ja kertoo päivänpolttavista aiheista arvioinnista opiskelijoiden ja yliopiston roolin muutokseen. Toimintaa varjostaa lisäksi päivänpolitiikka, erityisesti lähestyvät presidentinvaalit.

Kirja-arviona on Sanni Salosen kirjoitus Doylen ja Robertsonin teoksesta The PhD handbook: How to take care of yourself, your research project and your future (2024). Lukijan mukaan teos on erinomainen apu pääkirjoituksenkin alussa mainittuun tohtorinkoulutuksen toteuttamiseen. Kirja on rakenteeltaan työkirjamainen ja sisältää konkreettisia pieniä tehtäviä. Se soveltuu sekä väitöskirjan tekijöille että heidän ohjaajilleen.

Sokerina pohjalla lehden numerossa on Virve Pekkarisen väitöskirjan lektio. Pekkarisen väitöskirja keskittyy tunteiden ja sosiaalisen vuorovaikutuksen rooliin yliopisto-​opettajana kehittymisessä ja asiantuntijuuden sekä pedagogisen osaamisen kokemisessa. Tärkeänä näkökulmana Pekkarisen väitöskirjassa on myös se, että yliopisto-opettajien osaamisen kehittymisen tueksi tarvitaan varioivia mahdollisuuksia: siinä, missä joku on kiinnostunut formaaleista yliopistopedagogisista koulutuksista, toiset voivat olla kiinnostuneempia kehittämään omaa osaamistaan erilaisten pedagogisten kehittämisprojektien avulla, joihin voi hyvin integroida teoreettista ja käsitteellistä yliopistopedagogista ainesta sekä aikaisemman tutkimuksen tukea.

Yliopistopedagogiikka-lehdessä on vuoden alussa aloittanut kolmivuotisen kautensa uusi toimitusneuvosto, jota luotsaavat vastaava päätoimittaja Mari Murtonen ja päätoimittaja Laura Hirsto. Lehden toimittajana jatkaa Anna-Maija Tuuliainen. Uuteen toimitusneuvostoon kuuluvat päätoimittajien lisäksi Hanna Vuojärvi (puheenjohtaja), Vesa Korhonen (varapuheenjohtaja), Päivi Kinnunen, Satu Hakanurmi, Sari Harmoinen, Pauliina Alenius, Kirsti Keltikangas, Samuli Laato, Sami Lehesvuori, Jaana Suviniitty, Ritva Tuunila ja Anne Virtanen. Toimitusneuvostoon voi tutustua tarkemmin täällä. Kiitämme toimikautensa päättänyttä toimitusneuvostoa hyvästä ja aktiivisesta yhteistyöstä!

Samalla muistutamme, että kaikki yliopistopedagogista tutkimusta tekevät ovat lämpimästi tervetulleita liittymään Yliopistopedagogiikan tutkimusseura YPEDin jäseniksi. Jäsenhaku on jatkuvasti auki ja hakemukset käsitellään kaksi kertaa vuodessa: https://www.utu.fi/fi/yliopistopedagogiikan-tutkimusseura

Rentouttavaa kesälomaa Yliopistopedagogiikan lukijoille toivottavat
Mari Murtonen & Laura Hirsto

Lähde

Valtioneuvosto (7.2.2024). Yliopistoille lisärahoitus tuhannen uuden tohtorin kouluttamiseen [tiedote].
https://okm.fi/-/yliopistoille-lisarahoitus-tuhannen-uuden-tohtorin-kouluttamiseen