Mitä kuuluu Yhdysvaltain huippuyliopistoihin?

Katariina Parhi, tutkijatohtori, Suomen Akatemian Kokemuksen historian huippuyksikkö; ASLA-Fulbright senior scholar, Harvardin yliopiston vieraileva tutkija 2023
katariina.parhi@tuni.fi

Millaiset opetukseen liittyvät kysymykset ovat ajankohtaisia maailman arvostetuimmissa yliopistoissa? Keräsin ajatuksia opetuksen tämänhetkisistä kuumista perunoista työskennellessäni syyslukukauden 2023 Harvardin yliopistossa Fulbright-tutkijana. Minulla oli mahdollisuus hyödyntää myös kahdessa muussa huippuyliopistossa työskentelevien mietteitä. Haastateltavani edustavat eri uravaiheita väitöskirjatutkijoista professoreihin. Haastateltavat olivat tietoisia siitä, että tavoitteeni oli julkaista kirjoitus opetukseen liittyvistä vaikutelmistani Yhdysvaltojen huippuyliopistoissa, mutta lupasin kirjoittaa heidän pohdinnoistaan nimettömänä. Koosteeseeni kannattaakin suhtautua yleistettävän ja tutkimusperäisen tiedon sijaan yksittäisten amerikkalaisyliopistoissa työskentelevien kokemuksina.

Monet opetustyötä rasittavista haasteista ovat tuttuja Suomessakin, kuten tekoälyn käyttö sekä hallinnollisen työn lisääntyminen, digitalisaation kuormittavuus ja yleisemmin työssä uupuminen. Työolosuhteisiin kyllästymisen koetaan vaikuttavan opetuksen tasoon ja epäsuorasti myös opiskelijoiden hyvinvointiin. Opetusmenetelmät vaikuttavat olevan samankaltaisia kuin Suomessakin. Esimerkiksi jonkin aikaa flipped classroom -menetelmä oli erityisen suosittu. Tällä hetkellä pelilliset oppimistehtävät, kyselyt ja muut vuorovaikutteiset aktiviteetit ovat tavallisia, jotta perinteisemmässä luento-opetuksessa olisi tauotusta ja virettä ylläpitävää rytmiä. Tämänkaltaisten globaalien trendien lisäksi huippuyliopistoissa on joitakin erityisiä teemoja, joita pelkkä raha ei ratkaise.

Arvosanainflaatio

Ivy League -yliopistoissa on keskusteltu jo pidempään opiskelijoiden suoritusten arvioinnin hämmentävyydestä. Ilmiöstä puhutaan arvosanainflaationa (grade inflation) tai arvosanojen kasaan puristumisena (grade compression). Sillä tarkoitetaan arvosanojen skaalan pienenemistä ja niiden yleistä paranemista. Toisin sanoen yhä harvempi saa huonon arvosanan, ja eroja pyritään ilmaisemaan minimaalisella skaalalla, kun yleiseksi ohjeistukseksi annetaan, ettei arvosana saisi alittaa B:tä (skaalalla A–F). Ongelma ei ole kaikissa yliopistoissa eikä kaikilla aloilla sama, mutta koskee esimerkiksi Harvardia ja Yalea siinä missä Pennsylvanian yliopistossa todetaan eroja olevan edellä mainittuja enemmän. Opintosuoritusten arvioijalle keinotekoisen korkeat arvosanat aiheuttavat kognitiivista dissonanssia. Arviointiin myös edellytetään yksityiskohtaisia kriteerejä, joita voi olla vaikea määritellä tyhjentävästi etenkin esseetyyppisissä suoritusmuodoissa.

Ovatko opiskelijat aiempaa parempia tai onko opetuksen taso noussut merkittävästi menneistä vuosikymmenistä, jolloin nykyinen professori saattoi saada arvosanakseen D:n? Tasomuutoksiin ei niinkään uskota, vaikka pandemian jälkeen arvioinnissa onkin ollut ylimääräistä painetta siksi, että suoriutumisessa on pyritty huomioimaan muun muassa opiskelijoiden mielenterveydellisiä haasteita; osaamistason alenemista on havaittu. Sen sijaan työmarkkinavoimien merkitys ja opiskelijoiden paineet tiedostetaan.

Keskustelusta huolimatta arvosanainflaation ongelmaan ei ole olemassa pikaratkaisua. Erään haastateltavan mielestä kaikkien pitäisi käynnistää arviointijärjestelmä uudelleen samaan tapaan kuin videopeli niin, että kaikki alkaisi alusta. Myös arvioinnin hylkäämisestä kokonaan haaveillaan. Eräs puolestaan kyseenalaisti koko arvosanakeskustelun tarpeen – jos kaikki saavat hyviä arvosanoja, mitä sitten?

Koulutuksen tarjoajasta kuluttajien palvelujen tarjoajaksi

Opetushenkilöstö kokee, että huippuyliopistot ovat muuttuneet enenevässä määrin korkeakoulutusta tarjoavista opinahjoista palveluiden tarjoajiksi. He kokevat, että heidän työtään arvioidaan asiakastyytyväisyyden näkökulmasta. Opiskelijat antavat herkästi palautetta jopa saamistaan väliarvioinneista, vaikka ne eivät määrittäisikään lopullista arvosanaa. Näin ei vielä joitakin vuosia sitten ollut tapana toimia. Arvosanoilla on siis yhä vaikeampi ilmaista todellista kehitystä edes oppimisvaiheessa, kun riskinä on joutua valituksen seurauksena tiedekunnan tarkastelemaksi. Tällaisissa tilanteissa tiedekunta syynää tarkemmin opettajan toimintaa.

Prekaarissa työasemassa olevat opetustyötä tekevät ovat erityisen haavoittuvassa asemassa, sillä he ovat riippuvaisia opiskelijoiden myönteisistä palautteista. Palautteenkeruulla voi siis olla kielteisiä sivuvaikutuksia, sillä palautteet painostavat ainakin epäsuorasti miellyttämään opiskelijoita. Usein parhaan mahdollisimman opetuksen tarjoaminen on toki opiskelijan etu, mutta on helppo kuvitella, ettei paras mahdollinen opetus kuitenkaan aina tarkoita opiskelijoiden miellyttämistä.

Toisinaan tietoisuus arvosanojen suuresta vaikutuksesta opiskelijan elämään voi tuntua eettiseltä pulmalta. Huono arvosana voi vaikuttaa esimerkiksi opiskelijan seuraavan kauden urheilustipendin myöntöön. Moni opiskelija myös kokee arvosanan olevan näkemys itsestä kokonaisuutena, ei pelkkä yksittäinen arvio opiskelusuorituksesta. Haastateltavat kokivat, että amerikkalaiskulttuurissa menestys on erityisen vahvasti kietoutunut identiteettiin.

Demografinen muutos

Osa opiskelijoista tulee varakkaista taustoista, ja olisi houkuttelevaa kuvitella, että vaativan käytöksen taustalla olisi pelkkää tottumusta hyväosaisuuteen. Huippuyliopistoissa on kuitenkin tapahtunut merkittävä demografinen muutos, eivätkä kaikki opiskelijat suinkaan tule hyväosaisista ja varakkaista perheistä, vaan opiskelijavalinnoissa panostetaan monipuolisuuteen. Osalla opiskelijoista on eri lähtötaso kuin toisilla, mikä osaltaan kasvattaa paineita onnistumiseen.

Tekoälyn luvaton käyttö saattaakin liittyä opiskelijoiden valtaviin pärjäämisen paineisiin. On hyvin tavallista, että opiskelija kokee olevansa huijari ja valittu opiskelemaan väärin perustein, kun kaikki muut opiskelijat ovat osaavia ja älykkäitä. Osa opiskelijoista kompensoi puutteitaan suorittamalla valtavia määriä niin sanottuja extra curricular -aktiviteetteja, joihin lukeutuu niin urheilu- kuin klubitoimintaa. Kovat vaatimukset ja sisäiset paineet ruokkivat puolestaan opiskelijoiden kiireen tuntua. Itsekin huippuyliopistossa kouluttautuneille opettajille nykyopiskelijoiden kiireisyys tuntuu merkittävältä erolta heidän omiin opiskeluaikaisiin kokemuksiinsa verrattuna.

Samaan aikaan yliopiston oletetaan toimivan kasvattajana. 18-vuotiasta collegeen menijää ei vielä nähdä aikuisena, vaan hän kasvaa hiljalleen aikuiseksi opintojensa aikana. Huippuyliopistoille tyypilliset korkeat lukukausimaksut takaavat monipuoliset palvelut. Opiskelijat voivat elää omassa kampuskuplassaan. Kriittisemmät toteavat huippuyliopistojen olevan curling-vanhemmuuden jatke. Oletetulla kasvatusvastuulla on myös kääntöpuolensa, jos aikuistuva nuori ei voi hyvin. Tällöin syntipukkia etsitään yliopistosta.

Oppimisen tuki

Huippuyliopistoissa on nykyään tavallista, että opiskelijoilla on oppimisen tuen tarpeita. Niitä saattaa olla jopa kolmasosalla opetukseen osallistujista. Tarpeista keskustellaan nykyään tiedekunnissa aktiivisesti, mutta keskustelu ei ole ristiriidatonta. Monipuolisten oppimismenetelmien suunnitteluun ja mukautuksiin suhtaudutaan käytäväpuheissa välillä kriittisesti tai väheksyvästi, kun enää ei voidakaan olettaa, että jokainen lukee samalla tavalla ja yhtä onnistuneesti omaksuen lyhyessä ajassa kokonaisia kirjoja. Vaikka opettaja ymmärtäisikin tuen tarpeen, tarkoittaa opetuksen suunnittelu aina lisätyötä, joka lisää yliopistotyön kokonaiskuormittavuutta.

Jotkut opiskelijat eivät koskaan lähesty opettajaa kertoakseen tuen tarpeistaan, koska häpeävät niitä. Käytännössä tarpeen arvioiminen ei myöskään ole yksioikoista, vaan prosessi saattaa olla opiskelijalle vaikeasti hahmotettava. Silti opettajat uskovat, että tietoisuus erilaisista oppimisen tarpeista kasvaa, ja samalla kasvaa motivaatio opetuksen rakentamiseen monipuolisesti eri tyylejä palvelevaksi. Harjoitus helpottaa ”universaalin opetuksen” suunnittelua eikä aikaa myöten kuormita samalla tapaa kuin sitä opeteltaessa. Tekoäly vaikeuttaa mahdollisuuksia toteuttaa valvomattomia, omalla ajalla ja tavalla suoritettuja opintoja.

Poliittisessa puristuksessa

Yhteiskunnan polarisaatio on Yhdysvalloissa näkyvää. Poliittiset tilanteet vaikuttavat korostuneesti huippuyliopistoissa, ja pitkin syksyä 2023 ne olivat jatkuvasti uutisotsikoissa. Rahoittajat ovat turhankin kiinnostuneita siitä, mitä yliopistoissa opetetaan, ja konservatiivit tutkivat yliopistoja mielellään suurennuslasilla ja reagoivat välittömästi pieniinkin tapahtumiin. Henkilökunta kokee poliittisen vaikutusvallan osittain välttämättömänä pahana, osittain aidosti uhkaavana. Yhtäältä kyse on rahoittajien halusta ohjailla yliopistojen arvomaailmaa. Toisaalta koko maassa tutkitun tiedon ja akateemisen sivistyksen arvostuksen puute näkyy yhteiskunnallisessa keskustelussa, ja vähemmän maineikkaita ja varakkaita yliopistoja voi lähivuosina uhata lakkauttaminen. Lakkauttamiseen voi olla taloudellisiakin syitä, sillä vähemmän maineikkaisiin yliopistoihin ei riitä opiskelijoita, eikä niissä suoritettu tutkinto takaa työllistymistä.

Tätä kirjoittaessani median otsikoissa on kuvauksia huippuyliopistokampuksista, joiden vasemmistolainen, konservatismin vastainen ”antiamerikkalainen radikalismi” on kuin syöpä, joka leviää yliopistojärjestelmän elintärkeisiin elimiin. Monet kokevat, että ilmapiiri polarisoituu kahden ääripään totalitarismiin, joka vaikuttaa jokapäiväiseen opetustyöhön. Nollatoleranssi mainitaan yhtenä esimerkkinä toisesta ääripäästä: poliittisesti korrektia kielenkäyttöä vahditaan tarkkaan. Toiminnallaan voi huonolla tuurilla joutua kumman tahansa ääripään ”canceloimaksi”.

Pitkäjänteiseen opetuksen kehitystyöhön vaikuttaa myös epävarmuus maan tulevaisuudesta. Presidenttiehdokas uhkaa lähettää kaikki vastahankaiset tutkijat leirille. Tämänkaltainen keskusteluilmapiiri koetaan yliopistoissa ahdistavaksi ja tulevaisuudennäkymiä hämärtäväksi, vaikka puheita ei otettaisikaan täysin todesta.